perjantai 22. joulukuuta 2017

Joulun lapsi

Olen aina rakastanut joulua. Rauhaa, jonka se tuo mukanaan. Eläessäni psyykkisesti äärimmäisen kuluttavaa pelurin arkea vuosikausia, joulu toi aina hengähdystauon siihen helvettiin. Pakotetun rauhan. Rauhan, jota kaipasin jokaikisellä solullani.

Nyt on toisin. Edelleenkin olen jouluihminen ja edelleenkin rakastan joulun mukanaan tuomaa rauhaa. Mutta nykyään en tarvitse pysähdystä tai hengitystaukoa. Minulla on se rauha joka päivä. Olen löytänyt itseni, rehellisyyden, tarkoituksen ja näen selkeästi mitä on ollut ja mitä haluan olevan. Katseeni on kirkkaampi ja selkäni suorempi.

Toivon sydämestäni äärimmäisen rauhallista joulua teille jokaiselle lukijalle. Erityinen kiitos Pelirajat'on työntekijöille. Kiitos, että olette omalta osaltanne auttaneet minua löytämään tarkoituksen elämänkokemukselle, joka ennen vain satutti ja nykyään auttaa monia ihmisiä.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan."


perjantai 15. joulukuuta 2017

Uuden elämän kynnyksellä

Tänään on ensimmäisen vetämäni ryhmän viimeinen kerta. Tarkoituksenamme on normaalin ryhmäkerran jälkeen viettää aikaa yhdessä-syödä pizzaa ja puhua ehkä jostain muustakin, kuin pelaamisesta.

Tästä päivästä lähtien alkaa pelurin oma polku. Toki sitä polkua on tallusteltu jo 12 viikkoa, mahdollisesti pidempäänkin, mutta nyt on se hetki, kun ryhmä loppuu. Nyt on se hetki, kun kaiken ryhmästä saadun tiedon, tuen ja itsetutkiskelun pitäisi kantaa hedelmää pelihimon iskiessä. Vertaisryhmän merkitystä ei ehkä ymmärrä ryhmän ollessa käynnissä. Kun on joka viikko paikka, johon mennä ja puhua. Jossa on ystäviä, jotka kantavat samaa taakkaa. On ehkä yllättävänkin helppoa vähentää pelaamista tai olla jopa kokonaan pelaamatta. Mutta mitä sitten kun ryhmä loppuu? Mistä voimavarat kun ei voi enää tukeutua ryhmän kannustukseen ja olemassaoloon?

Itsestä. Siitä kaikken tärkeimmästä: omasta itsestä. Sieltä se voima löytyy.

Toivon sydämestäni, että olen pystynyt auttamaan ryhmäläisiäni näkemään itsessään hyvää- jotain jonka vuoksi taistella. Toivon, että viimeisen 12 viikon aikana elämässä on ollut niin isoja onnistumisia ja ylpeydenaiheita, että ne kantavat pitkälle tulevaan. Ja että jokaiseen ryhmäläiseen olisi istutettu pieni ajatuksen ja toivon siemen: minä en voi muuttaa menneisyyttä, mutta tulevaisuus on minun käsissäni.

Porin seuraava ryhmä aloittaa toimintansa alkuvuodesta-seuraa ilmoittautumisen alkamista osoitteessa pelirajaton.fi.

torstai 7. joulukuuta 2017

Sanaton



Ei, en ole jauhamassa siitä, miten Veikkaus ei EDELLEENKÄÄN lukuisten yhteydenottojen jälkeen ole poistanut asiakkuuttani. Tällä kertaa luin järkytyksellä lausetta "Aiemmin asettamasi rajoitukset eivät ole muutoksen jälkeen voimassa". Tämäpä ihana uutinen niille pelaamattomuutensa kanssa horjuville pelureille, jotka ovat yrittäneet hillitä pelejään asettamalla itselleen käyttörajoituksia. Hienoa, että nämä nyt nollataan.

Ja kyllä- kyllähän ne saa näppärästi uudelleen voimaan, mutta kun kyse on pelurista ja yhdestäkin heikosta hetkestä...ja siitä että sinne pelitilille pitää kirjautua, jotta rajoitukset saa voimaan... no, kyllähän te tiedätte.

Ihanaa muuten miten nuo kasinopelit tulevat nyt tavallisen lottoa rivi viikossa-pelaajankin tietoisuuteen isosti tällä uudistuksella. Josko saataisiin lisää ongelmapelaajia aikaiseksi. Siihenhän tässä pyritään.


keskiviikko 6. joulukuuta 2017

On lottovoitto syntyä Suomeen

Tänään sytytän 2 kynttilää ikkunalle 100-vuotiaan, itsenäisen Suomen kunniaksi. Vaikka jokainen päivä löydän yhteiskunnastamme parannettavaa ja epäkohtia, sytytän kynttilät sen rakkaan isänmaani kunniaksi, jossa minulla on ollut mahdollisuus elää, muuttua, parantua ja auttaa muita. Sen yhteiskunnan kunniaksi, jossa olen saanut apua ollessani heikoimmillani ja jossa olen saanut oikeudenmukaista kohtelua silloinkin, kun olen yhteiskuntamme lakeja rikkonut.

Paljon on tehtävää, jotta kaltaistemme tarinat eivät toistu. Mutta tässä itsenäisessä maassamme meillä on mahdollisuus vaikuttaa, muuttaa asioita ja tehdä parempi huominen meille kaikille.

Hyvää ja rauhallista itsenäisyyspäivää meille kaikille.

sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Kuka pelkää postimiestä?

Kuinka paljon sitä onkaan pelännyt elämää. Elämää ja itseään. Postimiestä, haastemiestä, ulosottomiestä, perintäyhtiöitä, pankkia, tilitietoja, tilipäivää, arkipäivää, paljastumista, menettämistä, tunteita ja toisaalta sitä ettei mikään tunnu miltään, mielenterveyden menettämistä, perheen menettämistä, rahojen loppumista ja lopussa sitä että ne eivät lopu, vaan pakonomainen pelaaminen vaan jatkuu.

Kuinka paljon sitä onkaan pelännyt.

Kun se kaikki voimavara mitä on vuosien varrella pelkoon ja pelon ylläpitämiseen kohdistanut on vapautunut onneen, rauhaan, hyvinvointiin ja oman mielenterveyden ylläpitoon niin lopputulos on arvattavissa. Kokonainen minä. Onnellinen ja hengittävä minä ja lähimmäinen. Lähimmäiset.

Olen kotimatkalla Pelirajat'on täydennyskoulutuksesta. Matkalla kotiin perheeni luo.

Arki odottaa jälleen kulman takana eikä postimiestä tarvitse pelätä.

torstai 23. marraskuuta 2017

Tiesin pelanneeni paljon....mutta en ymmärtänyt kuinka suuri merkitys minulla oli ja on edelleen Veikkaukselle. Hengittelin jo hetken aikaa rauhassa, varsinkin viimeisimmän puhelun jälkeen (josta jo aiemmin kirjoitin) Veikkauksen asiakaspalveluun, jossa monien käänteiden jälkeen minut pyyhittiin Veikkauksen asiakastiedoista ja kaikki siteeni tuohon lottovoittajien unelmayritykseen katkaistiin. Kunnes tänään.....


Minä_olen_edelleen_Veikkauksen_etuasiakas.

Miten tämä voi olla mahdollista? Miten helvetissä voi olla mahdollista, että Veikkaus suoranaisesti kävelee itsemääräämisoikeuteni yli ja SITKEÄSTI pitää minua asiakkaanaan ja nimenomaan ETUASIAKKAANAAN, vaikka olen useaan otteeseen sekä kirjallisesti, että puhelimitse pyytänyt heitä lopettamaan asiakkuuteni. Olen myös joka kerta erikseen maininnut peliriippuvuuteni, joten tämä pelihaittatyötä niin aktiivisesti tekevä peliyhtiö suoraan sanottuna vitut välittää minusta, oikeuksistani, tahdostani tai sairaudestani. He kun ovat päättäneet pitää minut etuasiakkaanaan.

Hyvä Herra tai Rouva Veikkaus. Haista pitkä paska.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Paljon uutta länsirintamalta....

Olen itse tiennyt asiasta jo jonkun aikaa, mutta nyt on tullut aika kertoa asiasta myös teille. Kaikelle on syynsä ja tarkoituksensa.

"Kun ryömin elämäni pohjamudissa nettikasinosta toiseen, olisin tehnyt mitä vain, jos joku olisi sanonut minulle, että kaikki järjestyy. Etsin tietoa kirjastosta, internetistä, lehdistä- mistä tahansa. Kun vain joku jossain olisi aavistuksen verran edes vihjannut, että elämän on mahdolllista muuttua. Että tämän sairauden voi voittaa. Että minun on vielä joskus mahdollista rakastaa itseäni.

Minä olen käynyt läpi helvetin. Olen avannut jokaisen nettikasinotilin, kokeillut jokaista lottoa, pitkävetoa, monivetoa ja voittajavetoa. Olen tunkenut euron kolikkoja pelikoneisiin yhtä paljon, kuin olen tunteina elänyt tätä elämää. Suuni on suoltanut valheita ja petosta niin paljon, että olen 32-vuotiaana joutunut opettelemaan totuuden puhumisen niinkuin pieni lapsi opettelee syömään itse. Olen halunnut lopettaa elämäni ja melkein onnistunutkin siinä. Palkaksi vuosien peliriippuvuudesta olen saanut ikuisen velkavankeuden ja rikosrekisterin.

Minulla ei ole taikasauvaa tai patenttiratkaisua, jolla peliriippuvuus tai ongelmapelaaminen lopetetaan. Minulla on minun elämäni ja kokemukseni sekä kaltaisteni tarinat. Jos etsit helppoja ohjeita tai vinkkejä, niitä minulla ei ole. Peliriippuvuus on kaikessa kataluudessaan äärimmäisen vaikea toiminnallinen riippuvuus. Mutta jos etsit muutosta, toivoa ja vertaistukea ja haluat elää elämää, jossa pelit eivät sumenna tunteitasi ja elämänhaluasi, tämä kirja on sinulle. Olet sitten peliriippuvainen tai riippuvaisen läheinen, toivon että löydät kirjasta uskoa ja toivoa tulevaan. Kukaan meistä ei valitse riippuvuutta, mutta me itse päätämme, koska päästämme irti.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.""

Kirjoitan tällä hetkellä siis kirjaa. Meistä riippuvaisista, meille riippuvaisille ja meidän läheisimmillemme. Olkoon tämä minun syyni ja tarkoitukseni.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Arvet

Puhuimme eilen ryhmässä arvista. Niistä arvista, joiden paraneminen kestää kauan. Mitä pidempi aika pelaamattomuutta on takana ja mitä kauemmin aivot ovat saaneet aikaa parantua, sitä enemmän arvet aiheuttavat kipuilua. Kun elää "sumussa" ja riippuvuuden suojassa on helppo plokata negatiiviset tunteet ja muistot. Ja kun aivot saavat aikaa parantuakseen; kun oma henkinen pääoma kasvaa, arvet ilmestyvät muistoineen. Aivot päästävät ajatuksiin muistoja entisestä elämästä.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten joskus yön pimeimpinä tunteita- kun uni ei ota tullakseen, minun arpeni muistuttavat olemassaolostaan. Päähäni tupsahtelee pahoja tekoja, oloja ja tunteita- entistä elämää ja sitä miten pahasti olen satuttanut lähimmäisiäni. Ja itseäni.

Elämä olisi toki helpompaa ilman arpia, mutta koska mitään ei pysty muuttamaan niin on ajateltava positiivisesti. Minulla on nykyään henkinen hyvinvointi ja pääoma- välineet käsitellä arpiani. Ne kipuilevat joskus, mutta ne ovat vain arpia. Niihin on jo kasvanut rupi. Ja kun ryhmässä meillä on kaikilla samanlaiset arvet- toki eri paikoissa ja eri muotoiset, niin on elämä on helpompaa.

Jos kamppailet tällä hetkellä oman peliongelmasi kanssa, niin muistutan Pelirajat'on-toiminnasta. Osoitteesta pelirajaton.fi löydät oman paikkakuntasi ryhmän ja ilmottautua voit vaikka heti.

Vertaistuessa on voimaa.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Läheisten kerta

Eilen ryhmässä saimme vieraaksi lähimmäisten vertaistukiohjaajan Salosta ja ryhmäläisten lisäksi paikalle oli myös kiitettävästi lähimmäisiä. Salon vieraamme kertoi oman tarinansa, jonka jälkeen keskustelimme läheisten oikeuksista, tunteista ja pelisäännöistä. Koin, että tämä(kin) kerta oli äärimmäisen tärkeä ja merkityksellinen sekä pelureille, että heidän lähimmäisilleen. Jälleen kerran minut valtasi aivan ääretön ylpeys ryhmäläisistäni sekä heidän läheisistään. Jo se, että on ylittänyt itsensä ja hakenut apua ongelmaansa on mieletön askel. Mutta että apua tullaan hakemaan yhdessä läheisen kanssa- huikeaa.

Olen ennenkin kirjoittanut läheisten oikeuksista ja tunteista, mutta oli mielettömän virkistävää kuulla taas kerran niitä tunteita ja ajatuksia pelurin läheiseltä. Luulen, että vieraamme tarina kosketti monia kuulijoita syvältä. Ehkä hekin saivat sen helpotuksen tunteen, joka meillä pelureilla on joka kerta kun ryhmä kokoontuu: meitä on muitakin. Se tunne auttaa jaksamaan.

Puhuimme paljon siitä, miten peliriippuvuus on kuin onkin sairaus, mutta vain peluri on sairastunut siihen- ei läheinen. Ja vaikka kuinka olisi rinnalla tukemassa ja auttamassa, niin on tärkeää muistaa, että vain peluri on sairas. Ei läheinen. Läheisellä on OIKEUS normaaliin elämään ja omiin tunteisiin- myös niihin negatiivisiin, ilman että on pelättävä pelurin "rikkoutumista". Asioista ja tunteista pitää pystyä puhumaan ääneen; muuta vaihtoehtoa ei ole.

Vaikka puhuimme ikävistä asioista, niin minulle jäi vahva tunne siitä, että ryhmästä poistui joukko ihmisiä, jotka olivat taas askeleen eheämpiä. Enkä tarkoita pelkästään pelureita. Tuntui kuin olisimme päästäneet pieneen salaseuraamme lisää jäseniä ja taas kerran oli hivenen helpompi hengittää. Yhdessä on hyvä määränpää.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Mitä täällä tapahtuu?

Lähiviikkoina ei ole mennyt päivääkään, etteikö peliriippuvuutta ja ongelmapelaamista olisi käsitelty mediassa. Ja mikä virkistävintä; siitä on keskusteltu asian vaatimalla vakavuudella, vähättelemättä. Jopa ammattilaisurheilijoiden peliriippuvuusongelmat on nostettu esille- ilman sitä veikeää näkökulmaa, jossa puhutaan suurista summista lähinnä ihannoiden. Mitä täällä siis tapahtuu?

Vaikka puhunkin kriittisesti mm. Veikkauksen toiminnasta ja olemattomista roposista, joita tuo yhtiö sylkee pelihaittatyöhön, niin tämänhetkinen keskustelu mediassa on juuri tuon pelihaittatyön ansiota. Pelihaittatyö; yhdistykset ja säätiöt, jotka työtä tekevät, ovat tehneet hartiavoimin töitä, jotta tällä hetkellä ongelmapelaaminen saa edes puolikkaan huutomerkin verran siitä huomiosta, jonka se ansaitsee.

Kun puhutaan ongelmapelaamisesta, riskipelaamisesta ja peliriippuvuudesta, on äärimmäisen tärkeää huomioida, ettei ongelma kosketa vain peluria itseään tai sitä hetkeä, kun hän syytää kolikoita automaattiin. Ongelmapelaaminen koskettaa pelurin lisäksi järisyttävän suurta joukkoa läheisiä. Ongelmapelaamisen hintalappu on siis kaikessa karmivuudessaan järkyttävän suuri ja jos sitä kunnolla tutkittaisiin (syy- ja seuraussuhde kunkin sosiaalisen, psyykkisen ja jopa fyysisen ongelman tai sairauden takana) niin luulen, että mentäisiin pitkälti miinuksen puolelle sen suhteen, mitä Veikkaus jakaa ulos yhdistyksille. Yhdistyksille, jotka auttavat ihmisiä erinäisten ongelmien kanssa, joita pelaaminen tai pelurin läheisenä oleminen on aiheuttanut.

Mitä täällä siis tapahtuu? Täällä tapahtuu herääminen. Herääminen siihen, että suomalainen ei aina voita, ja että Veikkaus voi tuoda muutakin kuin iloa elämään. Unelmointi saattaa olla jo puoli voittoa, mutta kun joukossamme on kasvava määrä ihmisiä, joille unelmointi ei riitä, niin hyvän tahdon pelit saavat uuden merkityksen.

Me olemme pieni kansa ja aina loistaneet tilastoissa korkeimmilla palleilla. Oli kyse sitten koulumenestyksestä tai turvallisuudesta. Mutta se, että tämä pieni kansa on kasvatettu pelaamisen kulttuuriin ja että Suomessa pelataan neljänneksi eniten rahapelejä koko maailmassa ei ole ylpeyden aihe. Se on häpeällistä ja vaatii muutoksen päättäjiltä. Yksikin rikkoutunut koti tai mieli on liikaa.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Uuteen vuoteen

Tavalliselle ihmiselle, eli siis ihmiselle, joka ei ole riippuvainen, tämä seuraava ajatus saattaa kuulostaa täysin mielipuoliselta. Nimittäin suru, joka liittyy riippuvuuden lopettamiseen.

Miten hullu ajatus. Surua riippuvuuden lopettamisesta? Surua siitä, että jättää taakseen asian, joka on aiheuttanut vain ja ainoastaan ongelmia, ahdistusta, tuskaa ja itseinhoa? Hullua! Niinhän se onkin. Mutta eipä kai riippuvuus itsessäänkään niin kovin tervejärkistä puuhaa ole :) 

Keskustelimme ryhmässä siitä, miten on normaalia tuntea surua pelaamisen lopettamisesta. Mehän menetämme ystävän. Halusimme tai emme, niin olemme muodostaneet melkeinpä sosiaalisen suhteen peliin. Oli se sitten nettikasino tai peliautomaatti, se on meidän ystävämme. Ja vaikka se vie rahat ja houkuttelee kerta toisensa jälkeen, niin se on silti rakas. Paikka johon paeta, kun ulkopuolinen maailma on liikaa, kun oma naamataulu ja ajatukset on liikaa, kun stressaa, kun ahdistaa, kun on yksin. Kyllä te tiedätte. Ja nyt siitä pitäisi päästää irti? Ja vielä loppuiäksi? 

On normaalia tuntea surua, kun lopettaa. On myös tärkeää miettiä, kuinka tärkeäksi peli on muodostunut, kun lopettaminen tuntuu siltä kuin hyvästelisi ystävän. Ja kun sen tajuaa, on suruakin helpompi kestää. On tärkeää muistaa rehellisesti tarkastella tunteitaan, eikä hävetä niitä. Ja vaikkei nyt ihan jokaiselle välttämättä kehtaakkaan sanoa, että minua surettaa, kun en saa pelata enää Kulta-Jaskaa, niin on yksi paikka jossa sen voi sanoa. Vertaistukiryhmä. Sillä siellä jokainen tietää sen tunteen. Kun on ikävä pelikonetta.

Suosittelenkin nyt jo hakeutumaan Pelirajat'on-nettisivuille ja ennakkoilmottautumaan ensi vuonna alkaviin vertaistukiryhmiin. Lupaan, että se on yksi parhaimmista päätöksistä, pelaamattomuuden lisäksi, jonka teet tai tulet tekemään.

Vuosi 2018 lähestyy. Tehdään siitä yhdessä pelaamaton vuosi.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Sitten kun on puhunut tarpeeksi

Joskus tulee se hetki, kun ei vaan jaksa jauhaa. Kun vaan haluaisi elää tätä tavallista elämää, unohtaa koko peliongelman. Lopettaa peliongelmasta ja sen syistä ja seurauksista puhuminen. Se hetki, kun tuntuu, että on analysoinut jokaisen rullan pyöräytyksen, pikavipin, lainaamisen, valheen, kenolapun, lottorivin, kasinobonuksen, huijauksen, itsemurha-ajatuksen, vuosien ahdistuksen ja kolikkoautomaatin. Se hetki kun tuntuu, että mä en jaksa puhua enää hetkeäkään peleistä, riippuvuudesta tai teoistani. Se hetki kun haluaa vaan elää nykyistä tavallista, normaalia arkeaan.

Ja se on se hetki, kun pitää nimenomaan jatkaa puhumista, käsittelyä, tarkastelua ja analysointia. Se hetki, kun pitää muistuttaa itseä, että tavallista kyllä, mutta aina riippuvaista. Se hetki, kun tajuaa, että kyllästymiseen saakka on aina riippuvainen.

On välillä vaikeaa tasapainoilla sen asian kanssa, että elää normaalia elämää ja kaikki on hyvin. Ja toisaalta juuri kun kaikki on hyvin, pitää muistuttaa itseä siitä, miten kaikki ei ole ollut hyvin ja miten minussa on edelleen se olio, joka halutessaan tekee elämän onnettomaksi. Pitää muistuttaa itseään asiasta, jonka haluaa unohtaa. Joka tekee surulliseksi.

Jos riippuvaisen elämä on hankalaa, niin ei se toipuneenkaan helppoa ole. Mutta onko kenenkään? Ei. Siksi se on elämää. Kaikkine väreineen.

torstai 26. lokakuuta 2017

Etuasiakkaana saisin enemmän

Tänään kävin taas mielenkiintoisen keskustelun, kun ystäväni Veikkaus päätti ottaa yhteyttä minuun. Ja oikein kotiovelle saakka. Sain postitse Veikkauksen kanta-asiakaskortin. Minä, peliriippuvainen, joka olen sulkenut sekä Veikkauksen että Rayn pelitilini.

Ensitöikseni saksin tuon kanta-asiakaskortin palasiksi (joka oli virhe, jota en toki tiennyt tässä vaiheessa) ja siirryin sadattelemaan asiaa miehelleni. Ajatuksissa vilisivät Alkon näytepullot alkoholisteille ja Marlboron ilmaistupakat tupakoinnin lopettaneille. Kuulostaa ehkä kärjistetyltä, mutta siltä minusta tuntui. Taas kerran Veikkaus tunkeutui kotiini ja sai oloni tuntemaan ihmiseksi, jolla ei ole päätösvaltaa. Minä olen sulkenut tilini, minä olen ilmoittanut sairaudestani ja SILTI minun pitää avata postia, joka muistuttaa minua peleistä- peleistä, jotka ovat ajaneet minut itsemurhan partaalle.

Hetken sadateltuani päätin soittaa Veikkauksen asiakaspalveluun kysyäkseni mitä minun pitää tehdä, jotta pääsisin heistä lopullisesti eroon.

Seuraavassa keskustelu kirjoitettuna: (M=minä, V=Veikkauksen asiakaspalvelu)

M: Hei, täällä se ja se. Soitan seuraavanlaista asiaa: olen ollut sairaalloisen peliriippuvainen ja sulkenut sekä Veikkauksen, että Rayn tilini aikoja sitten. Tänään sain postitse teidän kanta-asiakaskorttinne. Mitä minun pitää tehdä että pääsen teistä eroon?

V: joo elikkä oot siis sulkenut pelitilisi? Kun meidän järjestelmä katsoo sut silti asiakkaaksi, vaikka pelitili olis suljettu. Asiakkuus säilyy silti.

M: Ok. Miten pääsen teistä sitten kokonaan eroon? Voit kuvitella, että on hiukan kyseenalaista lähetellä kantiskortteja sairaalle ihmiselle. Ja sit kun asiakkuus lopetetaan, niin saako sen niin, ettei mun tiedoilla saa koskaan avattua uutta tiliä? Kun ulkomaisilla netticasinoilla saa elinikäisen pelikiellon kun ilmoittaa peliriippuvuudestaan. Niin mites veikkaus?

V: ootatko hetken, mun pitää kysyä tosta mun esimieheltä

--------

V: joo elikkä voidaan lopettaa se asiakkuus, mutta se ei estä avaamasta uudelleen pelitiliä sun tiedoilla. Että sellasta meillä ei oo. Mut me ollaan kyl kehittämässä tätä tulevaisuudessa...

M: joojoo niinpäniin, mutta mä lopettaisin nyt sen mun asiakkuuden kiitos.

V: ok, kerrotko sun käyttäjätunnus/veikkauskortin numero?

M: niinku kerroin, niin mä oon entinen peluri. Mulla on ollut noin 100 tunnusta eri kasinoille maasta kuuhun, eli mulla ei todellakaan ole mitään muistikuvaa siitä, mikä mun käyttäjätunnus on ollut. Ja sen teidän kortin mä saksin palasiksi tunti sitten. Eikö mun henkilöturvatunnus kelpaa?

V: no kyllä mä tarvisin sen käyttäjätunnuksen tai asiakasnumeron. Onks se kuinka pieninä palasina se kortti?

M: joo, on todellakin. Siis mun henkilöturvatunnus ei oo tarpeeks luotettava tunniste?

V: ootas hetki. Mä kysyn mun esimieheltä, kun nää on aika tiukat säännöt.

--------

V: joo, kyl tää nyt poikkeuksellisesti onnistuu henkkarilla.....


Eli pääsin eroon asiakkuudestani. Toistaiseksi. Tällähän hetkellä tiedoillani voi avata pelitilin, vaikka olen ilmoittanut olevani sairas. Haluaisin vielä huomauttaa, että asiakaspalvelija itse oli hyvin ystävällinen ja jopa pahoitteli kun kerroin riippuvuudesta. Asiahan ei millään tasolla ole hänen syytään, vaan sen verenimijäkoneiston, joka tekee tiliä minun ja pelurikollegoiden ongelmalla. Tottakai ne haluaa pitää kiinni meidän suhteesta- itsehän olen hakannut sinne sellaiset 100 000 euroa.

Puhelun jälkeen sain tekstiviestin Veikkaukselta:

Hei, kiitos soitostasi Veikkauksen asiakaspalveluun. Perustuen äskeiseen asiointiisi, kuinka todennäköistä on, että suosittelisit Veikkausta esim. ystävälle, sukulaiselle tai kollegalle?
Käytä asteikkoa 0-10, jossa 0 on pienin ja 10 suurin todennäköisyys suositella.
Viestit ovat sinulle maksuttomia.
T.Veikkaus

En vastannut viestiin, koska heidän asteikkonsa päättyi nollaan. Sekään ei kuvasta tarpeeksi sitä, miten vähän suosittelisin Veikkausta kenellekään.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Kelpaat kelle vaan

Itseinho, viha, häpeä, epätoivo, pettymys, haaveettomuus, itsensä aliarvioiminen.

"En pidä itseäni minään."

"Häpeän itseäni ja tekojani. Häpeän sairauttani".

Nämä kaikki sanat ja tunteet ovat läsnä jokaisella kerralla, kun istumme alas kahvikuppiemme kanssa. Me, jotka inhoamme itseämme, riippuvuuttamme ja tekojamme. Jokainen meistä on ajatellut jollain tasolla elämänsä päättämistä- joko itsemurhan kautta tai vaan luovuttamalla. Pakenemalla, antamalla kaiken vaan mennä.

Tänään istuin ja kuuntelin, kun tusina toisilleen tuntematonta ihmistä avasi elämänsä syvimmät kipupisteet, häpeällisemmät ajatukset ja kipupisteet, itseinhon ja elämäntarinansa. Toisilleen tuntemattomat ihmiset. Enkä voinut kuin äimistellä, kuinka rohkeita ja voimallisia nämä ihmiset ovat. Kuinka moni "normaali" ihminen pystyy kertomaan elämänsä synkimmät salaisuudet ja kipeimmät tunteet ventovieraille?

Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä jokaisesta ryhmäläisestä. Te olette matkalla, jossa elämän todellinen jättipotti odottaa. Rakkaus ja hyväksyntä omaan itseensä. Minä kelpaan.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Veljeni Leijonanmieli

Olen miettinyt lähiaikoina paljon veljeäni. Poikaa- tai nykyään jo kai miestä, joka on ikäänsä nähden kokenut liikaa. Nähnyt, miten hänelle tärkeät ihmiset ovat halunneet luovuttaa elämänsä suhteen. Nähnyt, miten sairaus on vienyt vuosiksi hänen elämästään hänen esikuvansa ja toisenkin.

Olen usein pohtinut millä voimilla nuori mies aloittaa elämäänsä, kun elämän lähtökohdat ovat murentuneet jo elämän alkutaipaleella. Millä elämäntaidolla nuori poika pystyy käsittelemään asioita, jotka saivat minutkin- aikuisen naisen taipumaan elämässä? En tiedä. En suoraan sanottuna tiedä. Mutta kun katsoin tuota nuorta miestä eilen keittiössäni lapsieni kanssa, tiesin että elämä kantaa. 

Kolikolla on aina kääntöpuolensa. On se musertava tosiasia siitä, miten kaikki hänen kokemuksensa ovat olleet aivan liikaa. Aivan liikaa pienelle mielelle. Ja että suru, pelko ja katkeruus on varmasti istutettu tietyllä tapaa sielun syövereihin. Mutta kolikon toisella puolella on rakkaus ja luottamus. Että kaiken sen kammottavuuden ja tragedian jälkeen meidän perheemme on edelleen tässä. Voimakkaampana ja rakastavampana kuin koskaan. Odottaen tulevaisuutta. Yhdessä. Kolikon tällä puolen on myös tarinoita selviytymisestä. Siitä että pystymme, jos haluamme.

Jos jotain voisin veljelleni toivoa, niin toivoisin rauhaa. Rauhaa siitä, ettei hän olisi koskaan voinut asioita estää. Ettei hän pienenä ihmisenä ollut koskaan syyllinen sairauksiin, jotka hänen lähimmäisiään piinasivat. Ja viisautta. Viisautta ymmärtää elämänkokemuksen tuoma sydämen sivistys. Sydämen sivistys, joka erottaa hänet ikätovereistaan. Sivistys, jonka avulla hän näkee mustan ja valkoisen lisäksi myös harmaan sävyt. Ja viimeisimpänä iloa. Iloa tässä hetkessä. Iloa itsestään, perheestään ja tulevaisuudestaan. Siitä, että kaikesta huolimatta me seisomme tässä yhdessä: perheenä. Ja iloa siitä, että kaikki on mahdollista- aivan kaikki.



Veljeni Leijonanmieli.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Mikä tunne kuvastaa sinua?

Olen miettinyt jonkun aikaa otsikon kysymystä. Mikä tunne kuvaa minua? Asia on monimutkainen selittää, mutta yritän. Koen nimittäin, että tunne joka kuvastaa sieluni maisemaa on Suru.

Olen äärimmäisen onnellinen elämässäni tällä hetkellä. Koen jatkuvaa kiitollisuutta elämästäni ja siihen kuuluvista ihmisistä. Mutta kun katson ympäröivää maailmaa näen epäoikeudenmukaisuutta, surua, tragedioita ja epäonnea. Koen, että näen ja tunnen sitä enemmän kuin moni muu. Tai ainakin moni kenen kanssa olen asioista keskustellut. Minun on äärimmäisen hankalaa kääntää katseeni ja unohtaa epäoikeudenmukaisuus ja suru ympäröivässä maailmassa. Silloinkin, kun se ei kosketa millään muotoa minun elämääni. Niinkuin suru asuisi minussa.

Olen aina ollut sellainen. Ja joskus tuo surun taakka on ollut niin raskasta, että olen ajautunut umpikujaan itseni kanssa. Minun on äärimmäisen vaikeaa hyväksyä ihmisten arvoittamista taloudellisen tai mielenterveydellisten seikkojen vuoksi. En kestä uutisointia yhteiskunnallisista ongelmakohdista tai siitä jos jollekkin puhutaan rumasti. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni, ettei minun tehtäväni ole pelastaa tai korjata kaikkea ja että maailmassa on aina epäoikeudenmukaisia asioita. Silti koen edelleenkin välillä maailmantuskaa ja pyrin muuttamaan asioita, ilmapiiriä ja toimintamalleja paikoissa joissa pystyn. Silloinkin kun se on epäedullista minulle.

Kirjoituksen tarkoitus ei ole siinä, että olisin joku 2000-luvun pyhimys, joka pyrkii jatkuvasti hyvään. Lähinnä olen miettinyt, että onko jonkunlainen tunneherkkyys ollut osasyynä sairauteeni. Kun on yrittänyt kantaa kaikkien murheita repussaan, niin on unohtanut omat murheensa.

Olen edelleenkin sellainen "maailmantuskailija". Mutta olen pyrkinyt aktiivisesti vähentämään tuskan ja surun määrää, jota otan kantaakseni. Minä kun en pysty siihen. Todistettavasti. Minusta ei ole apua eikä hyötyä kenellekään, jos unohdan oman hyvinvointini- toimiessani maljana koko maailman pahoinvoinnille. Silti minua ällistyttää edelleenkin joka päivä ihmisten kyky olla välittämättä asioista, jotka eivät koske heitä tai heidän nykyhetkeään. Huomaan usein ajattelevani miten onnekkaina tuollaiset ihmiset pitävät itseään- etteikö koska tahansa tuuri voisi kääntyä ja he löytäisivät itsensä niiden ihmisten joukosta, joita ovat ylenkatsoneet ja joiden hädältä he ovat kääntäneet katseensa.

Joskus muinoin kun lauloin vielä aktiivisesti, kutsuin itseäni hautajaislaulajaksi. Lähinnä siksi, että koin äärimmäisen vastenmieliseksi laulaa iloisia lauluja. En osannut sitä. Minun tyylini laulaa on aina ollut se, että menen laulun sisään. Että tarkoitan mitä laulan, tunnen mitä laulan. Ehkä siksi iloiset laulut eivät onnistuneet. Ehkä suru tosiaan asuu minussa.

Oma tarina

Viime perjantaina käsittelimme vertaistukiryhmässä omia tarinoitamme. Kotitehtävänä oli kirjoittaa tarina omasta elämästään. Tarinaan oli tarkoitus laittaa pelaamiseen liittyviä "virstanpylväitä" (mm. milloin rahapelaaminen on tullut elämään jne) mutta myös muita merkittäviä asioita omalta elinkaareltaan. Suruja ja murheita- iloja ja onnistumisia.

Oma tarina on mielestäni tärkein tehtävä paranemisprosessissa. On tärkeää tiedostaa ja tunnistaa asioita ja tunteita, jotka ovat joko johtaneet rahapelaamiseen tai olleet sen seurausta. Jos peliongelmaiselta kysyy, että miksi aloitit pelaamisen niin vastaus on varmasti En tiedä. Tokihan kaikkiin riippuvuuksiin; pakkomielteisiin liittyy toiston voima- ehdollistuminen tiettyihin tapoihin. Mutta silti on kovin vaikeaa kuvitella, että tuosta noin vain; yhtenä kauniina päivänä, ihminen päättää aloittaa riippuvuuden. En tiedä, aloin vaan yhtenä päivänä pelaamaan/käyttämään huumeita, kun en muutakaan keksinyt. Juuri tätä varten on oma tarina. Kun kirjoitamme paperille elämämme ja kaivamme muistista ne muistot, joiden tunnejälki tuntuu vieläkin elävänä, me löydämme ne syyt ja tapahtumat, joiden vuoksi me olemme päästäneet itsemme ehdollistumaan pelaamiseen. Me opimme ymmärtämään itseämme.

Kuunnellessani ryhmäläisten tarinoita, huomasin, että kaikkia yhdistää sama asia: itsetunnon puute. En tiedä oliko kyse vain sattumasta, vaiko peliongelman aiheuttamasta tunteesta vaiko kenties tunteesta joka on ollut olemassa jo ennen peliongelmaa- kasvatusalustasta riippuvuudelle. Huono itsetunto. Pohtiessani oma tarinaani, mietin kirjoitustani siitä, miten en ole koskaan osannut olla omissa nahoissani. Minulla on ollut siis huono itsetuntemus, huono itsetunto. Muille olen aina näyttäytynyt vahvana ihmisenä: rohkeana. Mutta onko itsetunto sitä miltä ihminen näyttää ulospäin vai sitä miltä sisällä tuntuu? Jos ajatuksissaan on ulkopuolinen ja surullinen mutta näyttää ulospäin siltä, ettei ihmisten puheet ja mulkoilu satuta, niin onko ihminen muka vahva?

Kuuntelin äsken Veikkauksen Vastuullisen pelaamisen yksikönjohtajan haastattelua, jossa hän puhui peliongelmasta ja peliriippuvuudesta taas tyypilliseen sävyyn. Marginaaliporukan ongelmia. Suurin osa osaa pelata maltilla. Ja että rahapelit on tulevaisuuden juttu- varsinkin verkkopelaaminen. Ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Henkilökohtaisesti minulle on aivan sama millä potaskalla pelejä markkinoidaan tai millä kauniilla sanoilla asiasta puhutaan, jotta totuus asiasta ei paljastu. Mutta kun nyt viime perjantaina istuin ja kuuntelin ihmisten omia tarinoita- siitä miten peli menee oman itsen; oman hyvinvoinnin edelle, miten peli menee omien lapsien ja puolison edelle, miten lääkkeisiin ja ruokaan tarkoitettu raha katoaakin Kulta Jaskaan, niin mietin taas sitä "marginaaliryhmää". Sitä marginaaliryhmää peliongelmaisia. Sitä peliongelmaisten ryhmää, joilla jokaisella on lähimmäisiä. Sitä 900 000 ihmistä, jota tämä ongelma koskettaa joko pelurina tai läheisenä. 900 000 ihmistä. Marginaaliryhmä.

Me olemme viisaampia 20 vuoden päästä. Mutta niinkuin aina ihmiskunnan historian aikana, mekin menemme perse edellä puuhun. Ennaltaehkäisy on kaunis ajatus, mutta emmehän me oikeasti tiedosta tai hoida ongelmia, ennenkuin ongelma leviää silmiemme edessä käsiin. Silloin eivät vapaaehtoisten pitämät vertaistukiryhmät enää riitä.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Minä tiedän miltä sinusta tuntuu

Vertaistukiryhmä on startannut ja ajattelin jakaa ajatuksiani vertaistuen merkityksestä riippuvuuden hoidossa.

Kuten aiemmin olen kertonut, ohjaajakoulutuksessa ensimmäinen koulutuskerta meni mykistävien tunteiden pyörteissä. "En ole ainoa. Meitä on muitakin". Vaikka itse olin jo tuossa vaiheessa pitkällä pelaamattomuuteni kanssa, tunne oli silti äärimmäisen voimaannuttava ja ymmärsin, että pahimpina peluriaikoinani vertaistuki olisi ollut kultaakin kalliimpaa. Nyt saan todistaa tuota samaa ilmiötä ryhmässä ja sen vaikutukset ovat käsinkosketeltavissa.

Takana on kaksi avointa ryhmäkertaa. Olemme puhuneet ryhmän säännöistä (ehdoton vaitiolovelvollisuus) odotuksista ryhmän suhteen ja omasta pelurihistoriastamme. Jokainen ryhmän jäsen on niin motivoitunut, että olemme päässeet jo työn makuun. Olemme käsitelleet Tiltti-korttien avulla syitä jotka ovat ajaneet meidät pelaamaan, sekä seurauksia, joita pelaaminen on meille aiheuttanut.

Eilen seurauksia käsitellessämme valitsimme mm. kortteja joissa luki häpeä, valehtelu, mielenterveysongelmat, arvojen katoaminen, rikos ja lähimmäisten loukkaaminen. Näitä asioita käsitellessämme mietin hetken, miten rahapeliongelmaa pidetään edelleenkin "vaan" ongelmana joka loppuu, "kun vaan lopetat pelaamisen" ja joka ei aiheuta muuta kuin velkavankeutta ja kuinka rahapeliriippuvainen on vaan tyhmä ihminen. Niinpä niin. Hyvän tahdon pelejä ja muuta hölynpölyä.

Voisi ehkä kuvitella, että ryhmänohjaajan tarkoituksena on vain auttaa ryhmäläisiä käsittelemään omia ongelmiaan ja etsimään niihin ratkaisukeinoja. Niinhän se onkin, mutta puolet ajasta löydän ryhmäläisten kertomuksista viitteitä omaan historiaani ja elämääni. Löydän omasta tarinastani uusia puolia, kun joukko ihmisiä kertoo omista kipupisteistään ja tunteistaan. Ja juuri siitähän vertaistuessa on kyse. Minä annan ja saan. Ja he antavat ja saavat.

Jokaisella ihmisellä on joku salaisuus- joku kipeä asia, jonka haluaa visusti pitää sielunsa syövereissä. Riippuvaisella tuo salaisuus vie 99% elämästä. Kun sitten joku istuu viereen ja sanoo "Minä tiedän miltä sinusta tuntuu-minä olen ollut siellä missä sinäkin" niin vuosien painolasti tippuu hartioilta. Silloin on helpompi yhdessä jatkaa eteenpäin.

Ja kun näkee vierellään ihmisiä- tavallisia ihmisiä jotka unelmoivat, tuntevat, itkevät ja nauravat, on helpompi ajatella itsestäänkin armollisemmin. Jos pystyn antamaan myötätuntoa vierustoverilleni ja näkemään hänet ihmisenä ilman sairautta, miksen tekisi sitä itsellenikin?

"Jos katsoa sä voisit, niinkuin minä katson sua
Sun ei koskaan enää tarvitsisi piiloutua."

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Riippuvaisen identiteetti

Riippuvainen ihminen on lannistunut. Hän on lannistunut riippuvuutensa ja käytöksensä edessä. Riippuvuus on vienyt itsetunnon ja rakkauden oman itseen. Riippuvainen katuu, häpeää ja on pahoillaan koko ajan. Ihan koko ajan. Hän tietää tekevänsä väärin ja janoaa muutosta, mutta sekä tottumus vääriin ja tuhoisiin tapoihin, että edellämainitut tunteet estävät muutosta. Riippuvainen ei parane ruoskimalla- sitähän hän tekee itselleen päivittäin. Riippuvainen paranee rakkaudella itseensä.

Jotta paraneminen voi alkaa, pitää löytää itsestään se "joku hyvä". Se jokin, jota omassa itsessään arvostaa. Ja alkaa vaalia sitä. Koska riippuvuus lopetetaan itse- itsensä takia, ei muiden. "Muut" ovat merkityksellisessä asemassa toki paranemisprosessissa- on ymmärrettävä mitä omilla toimillaan on saanut aikaiseksi. Mutta riippuvuuden lopettamisessa rakkaus itseä kohtaan on pääasia. Sen puuttuminen kun on usein myös syy riippuvuuden alkamiseksi.

En kirjoittele lämpimikseni onnesta, armosta tai itsekunnioituksesta. Näillä sanoilla on suuri merkitys riippuvaisille. Ja riippuvaisillehan tätä blogiani kirjoitan. Itselleni ja vertaisilleni. Sinä ansaitset armoa. Sinä ansaitset uuden, valoisan elämän. Ja sinä ansaitset muutoksen, jotta voit ojentaa sen muutoksen ja anteeksipyynnön myös lähimmäisillesi.

Pelaamattomuuden aloittaminen on ensimmäinen armonteko itsellesi. Kun lopetat pelit, arvostat itseäsi. Annat itsesi hengittää.

Tänään on maanantai- maanantaisinhan aloitetaan aina laihdutuskuurit ja kuntoilut. Sopivasti kuun alussa vielä. Eiköhän tänään ole hyvä päivä päästää irti pelurin identiteetistä ja suorittaa ensimmäinen armonteko itseään kohtaan?

Nimimerkin suojista

Olen tarkoituksella jättänyt elämästäni yhden vaiheen kirjoittamatta. Vaiheen, jota en pysty tarkastelemaan neutraalisti- ilman kipua, surua ja katkeruutta, ehkä vihaakin. Olen jättänyt sen kirjoittamatta ja olen jättänyt sen puhumatta, vaikka tuo vaihe elämässäni kaikessa ahdistavuudessaan ajoi minut pelaamisessani pahimpaan tilanteeseen ikinä. Tuo vaihe tuhosi minut totaalisesti.

Minä en halua kunnioittaa, mutta kunniotan silti, tuohon elämään, ahdistavuuteen ja epätoivoon liittyvää ihmistä. Tai siis en ihmistä, vaan hänen yksityisyyttään. Vaikkei hän teekkään näin minulle.

Kirjoitan asiasta nyt vain siksi, että minun piti tänään vaihtaa asetuksia kommentoinnista. Siksi, että joku ihminen on edelleenkin sokea omille toimilleen eikä sekään riitä. Hänen on edelleenkin kulutettava elämäänsä minua vihaten.

Kun luin kommentin, niin tiesin heti kuka on kyseessä. Toisaalta minua suretti hänen puolestaan: minun hetkittäiset onnentunteeni itsestäni ovat hänen onnensa tiellä. Ensin vaivuin hänen sanoistaan taas äärimmäiseen itseinhoon: kirjoitan minäkeskeisiä tekstejä joista ei ole hyötyä kellekkään. Kunnes tajusin, ettei hän sanele minun kirjoituksiani tai sanojani. Minä kirjoitan minäkeskeisiä tekstejä, koska tämä ON MINUN BLOGINI, MINUN TUNTEENI JA MINUN ELÄMÄNI. Kukaan ei ole pyytänyt lukemaan yhtäkään minun tekstiäni.

Tämä on minun elämäni. Ja toisinkuin ilkeät sanasi asettelit: minä olen pyytänyt anteeksi tuhannesti lähimmäisiltäni. Minä toteutan anteeksipyyntöä jokaikinen päivä elämässäni; LÄHIMMÄISILLENI.  Ja minä olen kirjoittanut monta tekstiä- nimenomaan lähimmäisille. Joten seuraavan kerran kun kommentoit lukeneesi tekstejäni, niin sisäistä ne myös.

Tai tee palvelus. Älä lue. Anna nyt jo olla.

Avoinna

Miltä tuntuu avata elämänsä oksettavin, inhottavin, tuskaisin, häpeällisin ja synkin salaisuutensa kaikkien pällisteltäväksi, tuomittavaksi ja kauhisteltavaksi?

Raadolliselta ja toisaalta vapauttavalta.

Raadolliselta siksi, että se on minun elämäni. Minun itkuni, epätoivoni, pelkoni, ahdistukseni ja sieluni. Vapauttavalta siksi, että ihmiset puhuvat aina. Mitä vähemmän he tietävät, sitä enemmän he puhuvat. Ja kun en itse ole puhunut, olen luonut mahdollisuuden pahoille puheille- puheille, joissa totuus on unohtunut, puheille joissa minun pieni sieluni ja epätoivoni on ollut sivulause. Sivulause sosiaalipornossa.

Halusin avata ongelmani siksi, että kaikkien pahojen juorujen jälkeen jäljelle jää vain totuus: se voi tapahtua kenelle tahansa. Ja vieressäsi voi olla ihminen- naapuri, työkaveri, puoliso tai lapsi, joka painii saman ongelman kanssa. Asioita on helppo tarkastella norsunluutornista, kunnes jokin omassa elämässä vetää maihin.  Ihmisiä on helppo ulkoistaa elämästään- tuomita ja halveksia, kunnes asia osuu niin lähelle, ettei ongelmaa voi sivuuttaa. Ettei ongelmaista ihmistä voikaan hylätä.

Olen kuullut miten minun kanssani ei haluta olla tekemisissä, olen nähnyt miten minua tuijotetaan kaupassa tai miten minua ei enää tervehditä. Olen lukenut epäsuoria terveisiä, joissa minulle toivotetaan pahaa joulua. Ja se kaikki on sattunut niin syvälle sisimpään, etten koskaan toivo samaa kenellekkään. En kenellekkään.

Olen kuitenkin perheeni avustuksella päässyt pitkälle. Kaikki edellämainitut sattuvat vieläkin, mutta elämässäni on niin paljon onnea nykyään, etten päästä niitä enää ajatuksiini. Jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä.

Toivotan jokaiselle äärimmäisen lämmintä ja voimaannuttavaa sunnuntaita. Nauttikaa toisistanne ja itsestänne.

Sinussa on paljon hyvää.

lauantai 30. syyskuuta 2017

Olen ylpeä sinusta.

Olen ylpeä sinusta. Olet vahva.

Ensimmäisen sanoi mieheni, toisen luin viestistä entiseltä työkaveriltani.

Tässä kohtaa sisimpäni taistelee taas lujaa. Kuinka kukaan voi olla ylpeä minusta? Tai miten kukaan voi pitää minua vahvana? Minua- entistä peluria, valehtelijaa, salailijaa. Ihmistä joka on tuottanut sanoinkuvaamatonta tuskaa lähimmäisilleen.

Yritän kertoa itselleni, ettei siitä ole vaaraa, jos joskus- ihan vaan joskus, pienen hetken verran, olen ylpeä itsestäni. Siitä, että taltutin demonin, taistelin tieni elävien kirjoihin ja päätin kääntää suruni ja tuskani muiden auttamiseen. Ja ettei siitäkään ole haittaa, että niiden kaikkien heikkojen vuosien jälkeen- kun olen rämpinyt sokeana ja sumussa elämää eteenpäin ja toivonut kuolemaani, minä tunnen oloni tänään vahvaksi. Ja että edelleenkin- kymmenien kirjoitusten ja pohdintojen jälkeen, voin jo joskus hellittää hetkeksi ja antaa armoa itselleni. Ja kun tuo toinen tuossa on. Ja kertoo sen joka päivä: Olen ylpeä sinusta. Rakastan sinua. Ja kun puhelin piippaa: Olet vahva. Niin miksi ei?

Olen tehnyt anteeksianto-harjoituksia jonkun aikaa. Olin riippuvuus-asiantuntija Matti Nokelan luennolla ja kerroin, että minun on hyvin vaikeaa antaa itselleni anteeksi. Antaa itselleni armoa. Sain monisteen, jossa kerrottiin anteeksianto-harjoituksesta. Niinpä joka ilta minä kuiskaan itselleni: minä annan itselleni anteeksi. Ja käyn nukkumaan. Ehkä jonain päivänä harjoitukset ovat tehneet tehtävänsä ja herään itselleni anteeksiantaneena.

Siihen saakka yritän sulatella sitä, että joku tuolla jossain pitää minua vahvana. Ja että se yksi siinä vieressä- se kaikista tärkein, on ylpeä minusta.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kello 18.00

Noin kello 18. Se on se kellonaika arkipäivässä, jolloin taloutensa sotkenut, laskuja lähimmäiseltään piilotteleva, ulosottokierteessä oleva peliriippuvainen alkaa hengittämään. Hengittäminen kestää noin klo 21 saakka, sillä siinä vaiheessa yön pimeä verho alkaa kuiskimaan lähestyvää yötä ja sen mukanaan tuomaa aamua ja uutta arkipäivää. Peliriippuvaisella on siis noin 3 tuntia aikaa päivässä hengittää. Näihinkin tunteihin saattaa sisältyä hengityksen lamaavia katkoksia, kun tuntematon numero soittaa. Puhelinmyyjä vai yli-innokas haastemies?

Viikonloput ovat taloutensa sössineen, patologisen valehtelijan kulta-aikaa. Perjantai-illasta ei vielä pysty ihan täysin nauttimaan- onhan kyseessä arkipäivä. Mutta illalla, yön lähestyessä on peliriippuvaisen juhlahetki. Aamulla on lauantai. Saa nukkua, hengittää- elää niinkuin tavallinen ihminen. Leikkiä normaalia ihmistä, joka ei pelkää. Tuo tunne jää kuitenkin vain häivähdykseksi, koska lauantain jälkeen koittaa sunnuntai. Päivistä pahin. Päivä, jolloin pitäisi nauttia perheestä, ystävistä, elämästä. Päivä jolloin peluri tajuaa, että huomenna kaikki alkaa alusta. Huomisesta aamusta lähtien elämä on taas psyykkisesti kuormittavaa, ahdistavaa kujanjuoksua, jota värittävät häviöt, talousongelmat, kirjeet, puhelut ja jatkuva taistelu kiinnijäämisestä.

Kun pelureilla usein on takana ainakin muutama vuosi totaalista kujanjuoksua ennen kiinnijäämistä, niin pystymme ehkä kuvittelemaan millaisessa paineessa ja helvetissä pelurin pää elää jokaikinen päivä. Millaista itseinhoa, surua ja tuskaa- itsetuhoisuutta ja epätoivoa kokee ihminen, joka pelkää_joka_päivä? Joka päivä.

Olen ennenkin asiasta kirjoittanut, mutta kirjoitan uudelleen: on suorastaan absurdia miettiä, mikä pelottaisi tai stressaisi minua nykyään. Jos huolta ja pelkoa lasten ja lähimmäisten puolesta ei lasketa, niin minua ei pelota juurikaan mikään. Mikään asia ei kasva elämässäni enää niin suureksi palloksi, ettäkö en pystyisi sitä käsittelemään tai ettäkö antaisin sen vaikuttaa elämääni. Kyllästyin pelkäämään.

Puhuin kanssapelurini kanssa viikonloppuna siitä, miten joskus on vaan niin onnellinen elämästään, että suorastaan odottaa, että jotain kamalaa tulee kulman takaa. Yritin lohduttaa häntä ajatuksella, joka on auttanut minua:

Se, että koen kiitollisuutta ja onnea tällä hetkellä elämästäni, ei tarkoita että yleisellä tasolla elämäni näyttäisi ulkopuolelle kovinkaan loistokkaalta. Päinvastoin. Elämässäni on asioita (esim.velkavankeus) joka yleisellä tasolla ei toimi hyvän elämän tunnusmerkkinä. Se, että me olemme kiitollisia elämästämme nykyään, siitä että voi hengittää ja saa olla rehellinen, tarkoittaa vain sitä, että olemme ymmärtäneet ja oppineet elämästä jotain. On siis turha odottaa jotain pahaa kulman takaa- kyllä meillä on ihan kuppi täynnä paskaa jo vanhastaan.

Tähän peluriystäväni totesi, että olemme kuin ulkona kylmettyneitä. Kun on seissyt alasti pihalla pakkasessa, niin on tyytyväinen kun pääsee eteiseen sisälle. Ja siinä sitä sitten on tyytyväinen, alasti eteisessä, kun toinen makaa sängyssä peittojen alla ja ihmettelee, miten ihmeessä eteisessä seisova voi olla tyytyväinen ja onnellinen.

Ehkä me riippuvaiset- toipuvat, olemme nyt eteisessä. Eikä sen niin väliä. Eteisessä on hyvä olla; nyt kun ei pelkää enää posteljoonia.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Vapaa

Viikonlopun koulutus takana. Olo on yhtä innostunut kuin viimeksikin, mutta ehkä rauhallisempi. Viime kerralla pääsi ensimmäistä kertaa puhumaan vertaistensa kanssa ja se aiheutti informaatio-ja tunnetulvan, jota piti käsitellä pitkään. Tällä kertaa oli helpompi käsitellä rahapeliriippuvuutta ilmiönä yleisemmin- oma henkilökohtainen taakka ja tuska oli jo hieman etäisempää.

Huomasin useaan otteeseen viikonloppuna miettiväni asioita läheisteni näkökulmasta. Ja vaikka olenkin pohtimalla pohtinut ja työstämällä työstänyt asioita, niin aina sitä vaan löytää uusia näkökulmia. Myös omaan pelihistoriaansa ja tunnesyihin.

Eilen illalla kuuntelin erään kurssilaisen voimabiisiä, Erinin versiota Kaija Koon kappaleesta Vapaa. Olin totaalisen mykistynyt ja itku käytti kaiken voimansa purkaessaan tunnepatoni. Sanat koskettivat niin syvälle sieluun, etten koskaan ole kokenut vastaavaa. Itku puhdisti. Olen vapaa.

"Mä olen kyllästynyt niihin voimiin, jotka ohjailee mun elämää, jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa. En tiedä, onko se väärin, kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan, sillä niin olis käynyt, jos ois jäänyt eiliseen kii.
Joku mua piteli siinä, se oli niin kamalan vahva, eikä se halunnut päästää irti. Melkein kuin lihaa ja verta, suurempi vuoria, merta, se sellaiseksi kasvoi mun päässä.
En odota yllätystä, en pidätä hengitystä. Mä haluan jättää sen kaiken taaksepäin, mun pakoni loppuun juostu on. En mä rohkea oo, enkä kuolematon, mut mä tiedän vaan sen, minkä sydän on tiennyt kauan; Tää mun pakoni loppuun juostu on."

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Riippuvuus valitsee sinut- sinä päätät koska päästät irti

Riippuvuus kiertelee joukossamme.  Sen tarkat silmät havainnoivat ja huomioivat haavottuneita, haavoittuvaisia, perinnöllisesti alttiita tai vain tapoihinsa tottuneita. Kukaan ei valitse riippuvuutta, vaan riippuvuus valitsee itse uhrinsa. Se esittäytyy kiehtovana, jännittävänä, sisällöllisenä, rauhoittavana ja parantavana. Se tunkeutuu elämääsi salakavalasti ja on siinä jäädäkseen. Kun se tekee pesän luoksesi, se ei lähde koskaan.

Kuinka riippuvuudesta sitten pääsee eroon? Ei mitenkään. Se on tullut jäädäkseen. Mutta riippuvuudesta voi tehdä hyödyttömän. Vaivuttaa se unitilaan. Riippuvuus tarvitsee elääkseen polttoainetta. Sen polttoainetta ovat ahdistus, tuska, masennus, viha ja suru. Elämän surullisimmilla tunteilla se pitää itsensä vahvana ja elossa. Mutta kun päätät ottaa elämäsi omiin käsiisi ja käsitellä riippuvuuden polttoainetunteita, se pienenee ja pienenee ja lopulta vaimenee olemattomiin. Se ei lähde pois, mutta se ei enää hengitä.

Miten sitten riippuvuutta voi välttää, jos se kerran valitsee meidät? Tuntemalla itsensä ja hoitamalla itseään. Kun tuntee itsensä- jokaikisen tunteen ja reaktion, ja osaa käsitellä niitä, riippuvuudelle ei jää avonaista ikkunaa livahtaa sisään. Ja kun pitää huolta itsestään; kunnioittaa ja rakastaa itseään, riippuvuus kiertää kaukaa. Sillä ei ole aikaa alkaa rikkomaan onnellisuuden ja hyvinvoinnin suojamuuria.

Riippuvuus, alttius sille on minussa aina. Mutta se ei ole saanut polttoainetta aikoihin. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö olisi viimeisen vuoden aikana kokenut suurta surua, häpeää, itseinhoa ja yksinäisyyttä. Olen kokenut. Ja koen ajoittain vieläkin. Mutta otan ne tunteet nykyään käsittelyyn, enkä tunge niitä sisälle sieluni syövereihin. Näin riippuvuus jää nuolemaan näppejään.

Riippuvuus valitsee meidät- se tuntee heikoimmat kohtamme, koska me emme itse niitä tunne. Mutta sinä voit koska tahansa päättää olla syöttämättä riippuvuudelle polttoainetta.

Sinulla on valinta.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Itsesuojelua

Miten kuvata sitä kiitollisuutta, kun se toinen on tuossa- uskoen muutokseen, luottaen ja rakastaen? Päätöstä pelaamattomuudesta ei koskaan voi laittaa toisen varaan- lopettaa pelaamista koska joku toinen niin vaatii. Mutten voi omalta osaltani painottaa mieheni panosta prosessissani. Hän asetti ehdot suhteemme jatkolle, muttei tehnyt sitä ilman palkintoa. Hän ei kiristänyt tai uhkaillut vaan ilmoitti minulle: sinä hoidat itsesi kuntoon, enkä minä ole menossa minnekkään. Piste. Niin, mitä siihen sitten sönköttämään. Ehkä juuri mieheni hyvin mustavalkoinen ja suora ratkaisumalli oli hyvä lähtökohta prosessille-haluan sinut, mutten peluria sinussa. Joten hoida se pois.

Vaikkakin olen monesti itselleni sanonut, etten ikinä koskaan milloinkaan hylkäisi toista kaltaistani, ajatus suhteesta peliriippuvaisen kanssa tuntuu järkyttävältä. Kun et voi luottaa mihinkään. Olen vasta lähiaikoina päässyt kiinni siitä, miltä miehestäni ja vanhemmistani on oikeasti tuntunut. Kun kaikki on lähtökohtaisesti ollut palturia, valetta ja petosta. Miltä minusta tuntuisi, jos mieheni, johon luotan kuin kallioon, pettäisi luottamukseni? Miltä hänestä on tuntunut, kun totuus pelaamisestani on selvinnyt?

Se, etten ole ymmärtänyt läheisteni tunteita ei johdu itsekkyydestä tai kunnioituksen puutteesta. Se johtuu itsesuojeluvaistosta. Olen ollut niin keskeneräinen itseni kanssa, että minun on ollut pakko suojella itseäni. Päästää ajatus ajatukselta läheisteni tunteita käsittelyyn. Koska tavallinen ihminenhän minä olen. Tunteva, rakastava. Joten miten olisin voinut kertarysäyksellä käsitellä jokaikisen pettymyksen, loukkauksen, surun ja petoksen, jota minä olen aiheuttanut kaikista rakkaimmilleni?

En aiheuta enää. Se on minun turvalauseeni, kun suru läheisteni puolesta käy liian kovaksi. En aiheuta enää. Ja heidän on se jollain tavalla nähtävä ja tunnettava, koska tässä he ovat. Vieläkin. Ja sanovat rakastavansa. Ja iloitsevat minusta ja minun kanssani.

Rakastan teitä.


Mikset ole kirjoittanut mitään?

Niin. Miksen ole kirjoittanut mitään? En osaa sanoa. Olen kyllä miettinyt kirjoittamista, mutta jotenkin...en tiedä. Tuntuu, että tavallisesta ja turvallisesta elämästä kirjoittaminen olisi märkä rätti niille pelureille, jotka täältä hakevat vielä lohtua. Koska siltähän se tuntui itsestäkin- kun joskus löysi jonkun kirjoituksen aiheesta ja kirjoittaja kertoi, miten pelaaminen on historiaa ja elämä auvoista. Vittu. Miksi tuokin osaa elää normaalia elämää mutta minä en?

Jos nyt kuitenkin sivuutan sen, että elämä on fantastisen tavallista- niin kyllähän minulla vieläkin on oikeus kirjoittaa peliriippuvuudesta. Takana on kuitenkin vain vuosi tavallista elämää ja työskentelyä oman itseni kanssa ja 10 vuoden mittava pelurihistoria.

Ajattelin kirjoittaa tarpeesta. Pelaamisen tarpeesta. Koska se on avaintekijä pelaamisessa ja pelaamisen lopettamisessa. Kun lopetin pelaamisen, tein sen pakosta. Olisin joko kuollut spontaanisti- siis oikeasti spontaanisti rojahtanut maahan ja heittänyt lusikan nurkkaan, tai menettänyt perheeni ja sen jälkeen kuollut spontaanisti. Lopetin pelaamisen siis pakon edessä. Noin puolen vuoden ajan pelaamisen lopettamisesta opettelin uusia toimintamalleja. Opettelin elämään niin, että kun rahat on loppu, sitä ei saa tehtyä lisää pelaamalla. Tämähän oli ollut toimintamallini. Kun uudet toimintamallit oli sisäistetty, huomasin, että TARVE pelata oli vähentynyt. Tänään se on kadonnut olemattomiin.

Tarve on se, josta riippuvaisen on opeteltava ulos. Vaikka omalla kohdallani uskonkin vain 100% pelaamattomuuteen, niin en usko, että maailmani menisi sijoiltaan, jos tekisin rivin lottoa. Mutta minulla ei_ole_siihen_tarvetta. En tule koskaan ottamaan euronkaan riskiä pelaamattomuuteni suhteen, koska tarve moiseen on täysin olematon. Minun elämäni ei muutu parempaan suuntaan tai saa lisää sisältöä, jos pelaan 10€ RAY:lle. Mutta elämäni pysyy hyvänä kun en pelaa. Niin yksinkertaista se on. Nykyään. Tämän sisäistäminen on toki vaatinut 10 vuotta tuskaa ja kyyneliä, joten...no, yksinkertaista ja yksinkertaista.

Neuvonkin sinua miettimään seuraavan kerran pelatessasi, mikä on tarpeesi. Ja vastauksen saatuasi miettimään onko tarpeesi toteutettavissa muuten tai vastaako pelaaminen edes tarpeeseesi.


perjantai 8. syyskuuta 2017

Vieraissa nahoissa

En ole koskaan osannut olla minä. En ole oikein edes tiedostanut mitä on olla minä. Olen onnistunut painamaan minäni alas- käsittelemään sen miltä minusta tuntuu, mitä minä haluan ja mikä on minun tarkoitukseni, sillä että olen aina pyrkinyt kantamaan koko maailman murheet tavalla tai toisella niskassani. Turruttamaan itseni- itseni, jota en ole halunnutkaan oppia tuntemaan.

Minulla on aina ollut palo olla enemmän. Enkä tarkoita sitä, että pitäisin tavanomaiseen elämään "tyytyneitä" huonompana. Päinvastoin- minähän kadehdin heitä monta vuotta. He osasivat olla ja elää normaalia elämää. Mutta tämä palo. Suunnaton palo elää elämää ja tehdä asioita tunteella, palolla, intohimolla. Olla kaikkien ihmisten äänitorvi. Jopa niiden, joiden elämäntilanteet eivät kosketa minua ollenkaan. Personal Jesus.

En tiedä johtuuko tämä pelaamattomuudesta syntynyt itsepohdiskelu ja lieveilmiöt- vertaistyö ja blogin kirjoittaminen, mahdollinen opiskelu; johtuuko tämäkin siitä tunteesta joka minussa vieläkin on. Minun on oltava jotain enemmän. Ei muiden silmissä, vaan itseni. Minun on ansaittava oma kunnioitukseni.

Ehkä primitiivisten vaistojen heiketessä- pelaamisen otettua enemmän ja enemmän tilaa aivoissani, myös pelaaminen näyttäytyi tälläisenä "enemmän" ajatuksena. Jos nyt tähän junaan lähdetään, niin tehdään se kunnolla. Sata lasissa, tuhotaan elämä.

En vieläkään tunnista nahkaani- mietiskelen jokaista liikettä, elettä ja sanaa. Analysoin itseni puhki. Mutta nyt olen löytänyt itselleni terveen tavan olla enemmän. Ja olen opetellut olemaan kantamatta koko maailman suruja harteillani. Ottanut itseni etusijalle. Ja vaikka se kuulostaa itsekkäältä, niin se on suurin rakkaudenosoitus lähimmilleni. Pitämällä itseäni etusijalla, minä rakastan heitä enemmän kuin mitään, koskaan, milloinkaan.

Itsensä rakastaminen tuntuu välillä häpeälliseltä. Niinkuin minulla, petollisella pelurilla olisi oikeus rakastaa itseäni. Kun tuo ajatus iskee, muistutan itseäni niistä lukemattomista vuosista, joita vietin inhoten itseäni. Minulla on oikeus nähdä itsessäni se hyvyys, joka minussa on.

Silittää nahkaa, joka ennen tuntui tuntemattomalta; oudolta. Minähän se olen.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Pelurin mielenkoukeroista

Ajelin tosiaan viikonlopun kurssilta toisen pelurin kyydissä kotiinpäin. Matkalla pohdimme yhdessä taudinkuvan piirteitä ja välillä nauru raikasi niin, että poskissa oli pitelemistä. Haluan painottaa, että peliriippuvuus/ongelma ei ole vitsi ja tämä sairaus tuhoaa ihmisiä ja perheitä. Mutta joskus- kun kohtaa vertaisensa, on lupa nauraa itselleen. Se on myös osa paranemisprosessia.

Mutta niistä keskusteluista. Meidän molempien suurin ongelma sijoittuu nimenomaan netticasinoihin. Ja tähän väliin on hyvä huomauttaa että peliongelman ja riippuvuudenkin sisään mahtuu monenmoista "käyttäjää". Toinen pelaa omaisuutensa kolikkopeleihin, kolmas nettikasinolle, viides pitkävetoon ja kuudes kaikkiin edellämainittuihin. Sama ongelma, eri kohde. No mutta asiaan. Puhuimme tosiaan meitä koukuttaneista nettikasinoista ja oli hauskaa huomata, että meidän yksilölliset aivomme ovat ajatelleet täysin samalla tavalla- kaikkien peliongelmaisten aivot ajattelevat samalla tavalla: me osaamme pelata peliä.

Peliongelmaisen aivot eivät anna sijaa sattumalle tai tuurille. Me osaamme pelata peliä. Tästä on siis kyse, kun näet jonkun hinkkaavan pelikonetta tai painelevan nappuloita tietyssä järjestyksessä. Peliongelmainen on saanut aivonsa tilaan, jossa hän kuvittelee, että hänen toimillaan pelin suhteen on merkitystä. Että jos painan nyt tuota ja teen nyt näin tai valitsen tuplauksessa noin, niin voitan. Terveillä aivoillahan asian näkee nyt eritavalla. Kyse on sattumasta- tuurista. Sillä, seisonko päälläni, tai valitsenko bonuspelissä tuon tai tuon symbolin ei ole minkään valtakunnan merkitystä lopputuloksen kanssa. Kyse on tuurista. Rahapeliä (joka perustuu sattumaan) ei_voi_oppia. Sitä ei voi treenata niin, että jonain päivänä tulisit niin "hyväksi", että häviöitä ei enää syntyisi.

Toinen merkittävä piirre tuli esiin uusi tuttavuuteni kertoi, miten hän on oppinut sanomaan ei. Tarkoittaen sitä, että kun esim.puoliso sanoo, että pitäisi hankkia tavara x, ja tilillä on muutama kymppi rahaa, niin puolisolle voi kertoa, ettei tavaraa voi nyt hankkia, vaan tilipäivänä. Että entisessä elämässä hän ennen sanoi juujuu, vaikka tiesi, ettei tavaraan ollut rahaa. Ja sitten "teki" sitä rahaa jostain. Tämä on asia, johon samaistun 100%. En tiedä onko miellyttämisentarve syntynyt pelaamisesta vai ollut minulla jo pienestä saakka (ja osaltaan johtanut pelaamiseen) mutta olen opetellut sanomaan ei. Ennen toimin täysin samalla tavalla. Oli kyseessä mikä tahansa, niin suostuin miettimättä sitä, mihin asemaan se minut laittaa. Onko minulla jaksamista tehdä ylimääräisiä töitä, olisiko minulla ollut sovittua menoa yllättävän työvuoroehdotuksen aikaan tai onko meillä tilillä rahaa johonkin hankintaan? "Juujuu, kyllä mä hoidan".

En hoida enää. Paitsi itseäni ja perhettäni. Ennen ei:n sanominen tuntui epäkohteliaalta ja itsekkäältä- nyt olen tajunnut, että EI on olemassa itsesuojelullisista syistä. On normaalia sanoa ei, jos sille on perusteet. Eikä kukaan arvota minua sen perusteella suostunko aina kaikkeen ja hoidanko aina kaiken. Hoisin kaiken ja jätin hoitamatta listalla viimeisenä olevan- itseni. Helvetin hyvin palveli meikäläistä.

Tämä olisi hyvin voinut olla myös kirjoitus vertaistuesta. Miksi se on merkityksellistä. Vertaistuki on tärkeää tunteiden kannalta, sillä tunteet ovat suuressa osassa säätelemässä toimintaamme. Ja pelurilla eritoten- tunteet ovat sumentaneet järkemme. On siis tärkeää, kun joku tietää, miltä minusta tai sinusta tuntuu tai on tuntunut. Lähipiirini (niin tärkeä ja rakas kuin se onkin) varmasti yrittää kaikkensa ymmärtääkseen, miltä minusta tuntuu. Mutta heidän tarkoituksensa on olla se sumentunut järki- nostaa sitä puolta esiin minussa ja pitää tiukasti omastaan kiinni. Vertaiselleni voin puhua tuntemuksistani. Ja kuulla: mä tiedän miltä susta tuntuu.

Ja vaikka puhunkin pelurin tunteista, on minulla nykyään myös tunteita, jotka lähipiirikin ymmärtää. He kun kokevat samoja tunteita. Kiitollisuus. Rakkaus. Luottamus tulevaisuuteen. Nuo tunteet olivat kauan poissa. Nyt takaisin vahvempina kuin koskaan.

Keinosen nimipäivä

Miten sen nyt kuvailisi... (lause jota olen pohtinut eilisestä saakka)

Niin, miten sen nyt kuvailisi, kun nouset kuoleman, epätoivon, ahdistuksen ja suoranaisen helvetin porteilta tilanteeseen, jossa elämä on...sanoinkuvaamattoman ihanaa elää. Se on se asia, jota olen yrittänyt saada kirjoituksen muotoon koko blogini ajan, koko pelaamattomuuteni ajan ja viimeisimpänä koko eilisen päivän ajan.

Minä sain elämältä toisen mahdollisuuden. Korjaan: minä taistelin elämältä toisen mahdollisuuden.

Eilen sulkeutui elämässäni arkku, joka pitää sisällään kaiken pahuuden, jota elämääni on mahtunut. Sain tuomioni. Tuomion, jota saan suorittaa kotona, elämällä elämääni, tehden yhteiskunnalle töitä ja auttamalla kaltaisiani. Ja nimenomaan SAAN. Kaikki, mitä eilen päätöksestä luin, oli saamista. Minä sain mahdollisuuden, minä saan jatkaa parantumistani, minä saan elää.

Kun on saanut elämältä ja yhteiskunnalta uuden mahdollisuuden elämään, ei mikään voi poistaa kiitollisuutta. Minun ei enää koskaan tarvitse ristiä käsiäni illalla ja toivoa, etten heräisi aamulla.

Kiitollisuudesta innostuneisuuteen: olen äärimmäisen innostunut ja täynnä positiivista energiaa, mitä tulee vertaistukiryhmään. Jos siis olet Satakunnan alueelta- käy ilmottautumassa Porin ryhmään osoitteessa pelirajaton.fi. Tehdään yhdessä pelaaminen tarpeettomaksi.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Läheiselle

Kirjoitan asioista peliriippuvaisen näkökulmasta. Käsittelen tunteita peliriippuvaisen näkökulmasta. Tottakai, minähän olen itse entinen peluri. Olen kuitenkin miettinyt asiaa läheisten näkökulmasta ja puhunutkin omien läheisteni kanssa. Viikonloppuna sain näkökulmaa asiaan myös "tuntemattomien" läheisten tarinoista. Koitan nyt pukea sanoiksi sekä omia, että koulutuksessa kuulemiani kokemuksia.

Sinulle läheinen.

Sinä et voi parantaa riippuvaista. Riippuvaisen parantaa, jos parantaa, riippuvainen itse.

Sinä et ole syyllinen riippuvuuteen. Riippuvainen on. Hänen sairautensa on. Hän ei ole valinnut tätä sairautta ja voi olla että jotkin tapahtumat ovat osaltaan vaikuttaneet sairauden syntyyn, mutta SINÄ et ole syyllinen. Sinä et talleta rahaa kasinolle tai tunge kolikoita kerta toisensa jälkeen koneeseen.

Sinulla on oikeus olla vihainen, surullinen, pettynyt ja katkera. Yhtälailla kuin pelaajalla on oikeus, sinullakin on oikeus tunteisiin. Sinä merkitset. Sinun sielusi merkitsee. Sinulla on oikeus olla jaksamatta ja saada apua.

Sinun ei tarvitse hoitaa riippuvaisen asioita. Mikään rahamäärä maailmassa ei tule riittämään riippuvuuden lopettamiseen. Vaikka maksaisit riippuvaisen laskuja kuolemaasi saakka, se ei lopeta riippuvuutta. Voit tukea riippuvaista kulkemalla rinnalla tai vaikka ostamalla ruokaa, mutta rahaa sinun ei kuulu antaa. Se hana ei sulkeudu koskaan.

Sinulla on oikeus rakastaa riippuvaista. Sinulla on oikeus pitää kiinni muistosta, millainen riippuvainen oli ennen sairautta. Sinulla on oikeus uskoa tulevaan. Sinulla on oikeus odottaa päivää, jolloin riippuvainen alkaa hoitamaan itse itseään.

Ja loppujen lopuksi- sinulla, hyvä läheinen on oikeus nauttia elämästä kaikkinen väreineen. Sinulla on oikeus nauraa ja pitää hauskaa ja tehdä asioita, joita normaalit ihmiset tekevät. Sinulla on oikeus olla sinä.

Kiitos kaikille läheisille, että olette omalta osaltanne olleet syynä pelaamattomuuteen. Kiitos kun olette seisoneet ja seisotte rinnalla. Kiitos.

Kotona.

Tulin tänään kotiin intensiivisen viikonlopun jälkeen, jonka aikana omat ajatukset pelaamisesta ja pelaamattomuudesta sekä syventyivät, muuttuivat, kirkastuivat että terävöityivät.

Koko viikonloppu piti sisällään niin paljon merkityksellisiä asioita, että niiden avaaminen tekstin muotoon vaatii muutaman päivän työstämistä. Sen tiedän, että jo viime viikonlopun perusteella olen saanut elämääni joukon katalia, petollisia ja valehtelevia ongelmapelaajia, joista jokainen näyttäytyy minulle sydämellisenä, pohtivaisena, empaattisena ja tavallisena ihmisenä, jonka elämä on kohdannut yhtä suuren henkilökohtaisen tragedian, kuin oma sairauteni. He ovat kuin minä. Ja minä olen kuin he.

Tutustuin myös muutamaan ongelmapelaajan läheiseen ja mietin paljon sitä, miltä minun ongelmani on tuntunut läheisistäni. Olen sitä paljon työstänyt jo aiemmin, mutta läheisten kohtaaminen antaa aina uuden syvyyden omille ajatuksille.

Vanhempani hakivat minut puolesta välistä matkaa, ettei minun tarvinnut istua tuntikausia junassa. Tulin siis kotiini tuon intensiivisen viikonlopun jälkeen, jona minä olin ollut taas ongelmapelaaja- toki toipuva, mutta kuitenkin tuo pelurin statukseni oli läsnä koko ajan. Vastassa oli hyväntuulinen perhe, mieheni oli tehnyt minulle ruokaa ja koti oli siisti. Perheeni oli selvästi nähnyt vaivaa, jotta minulla olisi miellyttävä kotiinpaluu. Minua oli kaivattu, minun poissaoloni oli aiheuttanut ikävää.

On kaksi asiaa, jotka viikonlopulta nousevat juuri tällä hetkellä esiin. Tässä sohvalla, suklaalevyn ja sylissä nukkuvan lapsen kanssa. Rakkaan aviomiehen katsoessa koripalloa. Isompien lasten nukkuessa sängyissään.

Anteeksianto. Olisiko minun aika, ihan vaan pikkuhiljaa, alkaa antamaan itselleni anteeksi. Uskoa, että tämä pieni perheeni siivosi ja teki ruokaa, koska he eivät elä tekemässäni pahassa, vaan siinä hyvässä ja rakastettavassa, jota minä olen. Olisiko minulla jo lupa, ihan vaan pikkuhiljaa, alkaa uskomaan, että minulla on oikeus uskoa olevani rakastettava?

Kiitollisuus. Ne ihmiset, joita olen pahiten loukannut, lähtivät hakemaan minua toisesta kaupungista, jotta minä pääsisin nopeammin kotiin. Ne ihmiset, joiden luottamuksen olen pettänyt niin äärimmäisellä tavalla, tekivät minulle kanasalaattia, ja kertoivat, miten kova ikävä minua on ollut. Olen kiitollinen jokaisesta ihmisestä, joka minulla on elämässäni normaalina ihmisenä. Ja uusista ihmisistä, jotka olen saanut elämääni ongelmapelaajana. Olen kiitollinen jokaisesta pelaamattomasta päivästä. Olen kiitollinen itselleni, että päätin vuosi sitten ottaa elämän omiin käsiisi ja pysyä hengissä.

Yhdessä on hyvä määränpää. Ja siellä me nyt olemme.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Minä, sinä, hän, me, te, he....

Mistäköhän sitä aloittaisi.....makaan tällä hetkellä hotellihuoneessa. Takana on puolitoista päivää intensiivistä koulutusta vertaistukiohjaajaksi. Päässä vilistää tuhat ajatusta, jotka huutavat päästä tekstin muotoon. Joten yritetään.

Minä en ole ainoa. Kun on vuosikaudet elänyt ahdistavassa petospallossa, jota peliriippuvuudeksikin kutsutaan ja saanut iskostettua päähän ajatuksen, että on ainoa totaalisen epäkelpo, ällöttävä, inhottava ja surkea yhteiskunnan epäkelpo jäsen, on olo kohtalaisen pöllämystynyt. Tunnetta voi verrata ehkä siihen, kun heimo jossain sademetsän uumenissa tapaa ensimmäisen ulkopuolisen, valkoisen ihmisen. Minä_en_ole_ainoa. Minun ahdistukseni, ajatukseni, ongelmani ja itseinhoni ei ole ainutlaatuisen erikoislaatuisia. Minun elämänpolkuni ei ole sattumanvaraisen päätöntä ja mielipuolista sekoilua, vaan se noudattaa tietyllä tapaa polkua, jota jokainen ongelmapelaaja on tallustellut.

Olen elämässäni ja kirjoituksissani pohtinut aina paljon syitä asioille. Miksi maailmassa tapahtuu pahoja asioita? Henkilökohtaisia tragedioita. Olen osaltani jo aavistellut asiaa, mutta tämän viikonlopun aikana asia on kirkastunut minulle. Minä olen käynyt pohjalla, siellä sielun syvimmissä syövereissä, jotta voin auttaa tulevaisuudessa vertaisiani.

Viikonloppu on sisältänyt asiaa, mutta myös huumoria. Olemme osaltamme kaikki jo siinä tilanteessa, että asioista voi heittää jo vitsiä. Vitsihän peliriippuvuus ei ole, mutta kun on vuosikaudet rypenyt paskassa ja pyöritellyt ongelmiaan työkseen, niin on virkistävää joskus jopa nauraa sille, miten on lainannut rahaa, jotta saa kissalle ruokaa. Vaikkei sitä kissaa taloudessa olekkaan.

On ollut erityisen voimaannuttavaa huomata, että olemme jokainen tavallisia ihmisiä. Tavallisten unelmiemme kanssa. Ja että jokaisella on toivo terveestä, pelaamattomasta elämästä. Ja vaikka vitsiä asiasta heitetäänkin, niin me kaikki tiedostamme sairauden. Sairauden, joka on vienyt monilta kaiken- vähintään paljon, ja jonka kanssa joutuu elämään koko elämänsä loppuun saakka.

Näillä sanoilla toivotan sinut, porilainen ongelmapelaaja, tervetulleeksi Pelirajat'on vertaistukiryhmään alkaen 29.09.2017. Toivon sydämestäni, että olet valmis ottamaan ensimmäisen askeleen kanssani kohti tulevaisuutta, joka ilman ongelmapelaamista on elämää parhaimmillaan.

lauantai 26. elokuuta 2017

Riippuvuuksia yhtä kaikki

"Kahden pienen lapsen äidin, sairaanhoitaja Sanna Kallion kujanjuoksu lääkkeiden väärinkäyttäjänä alkoi migreenin hoidosta ja oli päätyä hautaan oman käden kautta. Lopulta mies laittoi hänet valinnan eteen: hoitoon tai ero.
Sanna Kallio, 42, piti kuuden vuoden ajan kulisseja yllä niin vakuuttavasti, että edes lähimmät eivät tajunneet tilanteen vakavuutta. Kahden lapsen äiti veti pahimmillaan päivässä kourakaupalla kipulääkkeitä tai piikitti vahvoja lääkeaineita suoraan suoneen.

Kun olo oli lääkkeiden takia sekava, Sanna selitti tavallistakin pahemman migreenikohtauksen iskeneen. Tai sepitti olevansa surusta sekaisin, koska on kokenut keskenmenon – siten sai sympatiaa ja ymmärrystä.

– Kerran työkaveri sanoi suoraan, että näytin ihan narkkarilta, mutta silloinkin perusteluksi riitti kova migreenikohtaus. Minulla oli aina selitys kaikkeen. Riippuvainen on sellainen, että aina kun huulet liikkuvat, tuppaa tulemaan valhe.

Pahoja migreenikohtauksia lapsesta lähtien saanut Sanna selvisi tavanomaisin lääkkein melkein kolmekymppiseksi. Silloin migreeni äityi sen verran pahaksi, että lääkäri määräsi hänelle Panacodia. Työnsä kautta Sanna tiesi Panacodin aiheuttavan herkästi riippuvuutta, joten kesti ennen kuin hän suostui lääkettä ottamaan.

Riippuvainen on sellainen, että aina kun huulet liikkuvat, tuppaa tulemaan valhe.
LÄÄKE KOUKUTTI Sannan saman tien. Pian lääkettä piti saada koko ajan. Migreenikään ei ehtinyt ilmoitella itsestään, koska sitä lääkittiin jo ennalta.

– Uskottelin ottavani pillereitä migreeniin, mutta sitä lääkkeen tuomaa leijuvaa oloa minä siitä hain.

Hyvää oloa ei tullut enää ensimmäisten kuukausien jälkeen.

– Mutta kuusi vuotta sitä oloa ajoi takaa ja yritti saada aina uudestaan. Uskotteli itselleen, että seuraavalla kerralla niin kävisi, kun ottaisi vaan isomman annoksen.

Jatkuva oksentelu, päänsärky ja tokkuraisuus oli helppo selittää migreenin syyksi, vaikka todellisuudessa vastaavia oireita aiheuttavat myös opioidit eli kipulääkkeet. Sanna onnistui tyydyttämään riippuvuuttaan lähes päivittäin, joten vieroitusoireita hänelle ei ehtinyt tulla kuuden vuoden aikana tulla kuin kerran.

KUN TYÖPAIKALLA huomattiin lääkkeitä katoavan ja Sannaa epäiltiin, hän vaihtoi työpaikkaa. Valviraan tehtiin ilmoitus ja Sannan toimintaa alettiin seurata. Työpaikoilla Sanna uhkaili esimiehiä lakijutuilla, jos hänen toimintaansa pyrittiin puuttumaan ilman selviä todisteita.

– Hyökkäyshän on paras puolustus. Koin olevani työpaikkakiusattu ja ajojahdin kohteena. Kielsin kaiken itseltänikin, olin mielestäni syytön mihinkään. Sitä oli niin sokea. Vasta mentyäni hoitoon tuli mieleen, että mitä jos olisin tehnyt hoitovirheen tai vammauttanut jonkun liikenteessä ajellessani lääketokkurassa.

Vuonna 2008 Sanna alkoi odottaa vauvaa. Hänellä oli kolmannelle lapselle mielestään hyvä perustelu.

– Vauvan avulla ajattelin pystyväni lopettamaan päihdekäytön. Mies ei ollut asiasta innoissaan. En kuitenkaan raiskannut häntä, sillä lopulta hän vain väsyi painostukseeni.

Raskaudesta huolimatta Sanna ei pystynyt lopettamaan lääkkeiden väärinkäyttöä.

Hän oli usein vedonnut keskenmenoon perusteluna sille, että oli ihan muissa maailmoissa.

– En edes muista, kuinka monta kertaa väitin saaneeni keskenmenon. Nyt sitten kävikin niin, että raskaus meni alkuvaiheissaan kesken.

– Näin jälkikäteen voi sanoa, että onneksi keskenmeno tuli. Olihan ajatus lapsesta siinä tilanteessa ihan järjetöntä 
SAIRAALASSA koetettiin löytää keskenmenolle syytä, mutta se ei koskaan selvinnyt. Syöksykierre kohti tuhoa vain kiihtyi.

Kun mikään muu ei tuntunut auttavan, Sanna aikoi laittaa riippuvuudelle lopullisen pisteen. Häpeä ja itseinho olivat niin kovat.

– Olin kirjoittanut itsemurhakirjeen ja olin lähdössä tappamaan itseni. Tarkoitus oli mennä metsään ja ottaa siellä tappava yliannos lääkkeitä. Kyseessä ei ollut mikään avunpyyntö itsemurhayrityksellä vaan olisin kyllä saanut itseltäni hengen valtavalla satsilla aineita. Silloin en nähnyt enää muuta ratkaisua.

Viime hetkillä Sanna alkoi miettiä lapsiaan ja heidän jäämistään äidittömiksi. Hän tuhosi itsemurhakirjeen, mutta pelko kulissien kaatumisesta oli kova.

Valviran valvonnan takia tilanne kolmannella työpaikalla alkoi olla tukala. Myös aviomiehen ja kaksoissisaren epäilyt olivat vahvistuneet. Lopulta mies laittoi Sannan valinnan eteen.

– Minun piti mennä hoitoon tai olisi tullut ero. Tajusin, että menetän lapset, miehen ja kodin.

Sanna meni Minnesota-hoitoon lokakuussa 2009. Samalla hän tunnusti lääkevarkaudet työpaikallaan, ja asia jouduttiin ilmoittamaan poliisille.

– Kerroin sellaisetkin tekoni, joista en ollut jäänyt kiinni. Halusin puhdistaa pöydän kokonaan. Minulle raittius on rehellisyyttä. Ensimmäisiä askelia kohti riippuvuutta on valhe.

Sanna sai sakkorangaistuksen ja Valvira vei häneltä luvan toimia sairaanhoitajana. Sittemmin oikeus ammatinharjoittamiseen on tarkan seurannan jälkeen palautettu.
NYT SANNA hoitaa päihderiippuvuudesta irti pyrkiviä. Hän on nähnyt, kuinka paljon heitä on kaikissa ammateissa, mukaan lukien hoitohenkilökunta ja opettajat. Puhumalla avoimesti omasta lääkeriippuvaisuudestaan Sanna toivoo antavansa kannustavan esimerkin siihen, että lääkehelvetistä on aina mahdollista päästä eroon.

– Jonkun on laitettava itsensä likoon. Tämä on niin iso ongelma, että jonkun on uskallettava puhua, jotta samassa tilanteessa olevat saisivat voimaa pelastaa itsensä tai läheiset osaisivat puuttua ongelmaan, Sanna perustelee.

Hän tietää, kuinka vaikeista asioista on kyse.

– Syyllisyys, häpeä ja itseinho tulivat raitistumisen jälkeen. Tahrasin työni ja vein pohjaa hoitoalan luotettavuudelta. Lasten lapsuusajasta meni vuosikausia ohi sumussa. Sen kyllä muistan, että menetin hermoni lasten kanssa hyvin helposti. Nyt olen ihan eri ihminen.

Myös avioliitto kesti vaikeat vuodet.

– Mieheni on todellinen helmi. Hän kärsi, mutta kesti. Enää avioliittomme ei ole kulissi vaan kaikki on hyvin.

SANNA EI ole pelännyt sortuvansa väärinkäyttöön uudelleen, mutta nyt ilmaantuneiden sydänvaivojen takia hän on joutunut miettimään asiaa.

– Jos minulle laitetaan tahdistin, en aio ottaa esilääkettä. Minulle tehtiin silmien laserleikkauskin ilman esilääkitystä. Pelottaa ottaa vahvoja lääkkeitä. Jos joskus elämässä tulisi niin kovaa kipua, että niitä pitäisi ottaa, miettisin tarkkaan ennen kuin tekisin niin. Ja varmistelisin kaikin tavoin, että homma ei lähtisi käsistä.

Sanna käytti vain lääkkeitä, joita sai työpaikalta tai väärentämillään resepteillä. Koskaan hän ei lähtenyt ostamaan aineita muualta.

– Kauan ei olisi enää mennyt, kun olisi ollut pakko tehdä sekin, vaikka pitkään pärjäsinkin kirjoittelemalla reseptejä lääkäreiden leimasimia käyttäen. Ja joskus olisi tullut sekin päivä, että olisin antanut potilaalle keittosuolaa ja käyttänyt itse hänelle tarkoitetut lääkkeet, Sanna veikkaa."
Ylläoleva kirjoitus löytyy alkuperäisenä Iltasanomien sivuilta. Oli kyseessä sitten lääkkeet, huumeet, viina tai pelit; riippuvuus on riippuvuus. Ja sille ominaista on aina valehtelu, itseinho ja häpeä. Onneksi myös monissa tapauksissa sille on ominaista parantuminen ja sen myötä halu auttaa muita sairastuneita.

perjantai 25. elokuuta 2017

Päivien viemää

Viime päivät ovat olleet kummallisia. Elämästä on poistunut jännitys. Kaikki vanha kuona on takana. On vain puhdas taulu. Taulu, jonka voin täyttää kaikella voimalla, taidolla, lahjakkuudella, rakkaudella ja lämmöllä, jota elämäni nykyään on.

Oikeudenkäynnillä oli suuri merkitys elämäni suhteen. Ei pelkästään peliriippuvaisen viimeinen piste entiselle elämälle, vaan muistutus siitä mitä minulla nykyään on. Oma itseni- oma, vahva itseni ja maailman täydellisin tukiverkosto. Oli voimaannuttavaa huomata, miten entisen elämäni ihmisillä, joita paikalle oli saapunut, ei ollut mielessäni enää yhdenkään ajatuksen sijaa.

Eilen illalla sain soiton vertaistukiasioihin liittyen. Hommat etenevät ja pian voin saada soiton kaltaiseltani. Se tuntuu innostavalta mutta myös pelottavalta. Mitä jos en pystykkään auttamaan? Mitä jos kaikesta avusta huolimatta ihminen valitsee väärin; ajautuu pelin syövereihin? Niinhän itsekin tein monen monta vuotta. Mietiskelin asiaa ja tulin seuraavaan johtopäätökseen: minä en voi pelastaa ketään. Minun tehtävänäni on kuunnella ja kertoa omista kokemuksistani. Jokaisen riippuvaisen tehtävä on auttaa itse itseään, sillä kukaan ei voi tehdä päätöstä pelaamattomuudesta sinun puolestasi.

Kuten alussa kerroin; viime päivät ovat olleet kummallisia. Vapaita jännityksestä. Ilmeisesti sellaisia, joita normaalit ihmiset viettävät päivä toisensa perään. Näitä lisää.






tiistai 22. elokuuta 2017

Paljaana

Olen täysin paljaana vieraiden ihmisten edessä kuulemassa paljaita, yksityiskohtaisia, likaisia ja surullisia asioita elämästäni. Olen paljaana, täysin lyötynä ja sen faktan edessä, ettei tästä tilanteesta ole pakoa.

Peliriippuvainen minä pyrki jokapäiväisessä elämässään välttelemään totuutta, välttelemään kiinnijäämistä, eli unelmissa, harhakuvissa ja haavemaailmassa. Vältteli asioiden selvittämistä. Tänä aamuna minä heräsin rauhallisena ja astelin oikeuteen vastaamaan teoistani.

Myönsin tapahtuneet, kannoin vastuuni ja yritin selittää mistä tässä sairaudessa on kyse. Sen taakse piiloutumatta, mutta sen olemassaoloa ja vaikutusta vähättelemättä. En tiedä, mikä on lopputulema. Sen tiedän kuitenkin, että minä olen ylittänyt itseni tuhat kertaa enemmän kuin normaali ihminen ylittää koko elämässään. Terveelle ihmiselle on vaikea selittää tämän sairauden tuskaa, kataluutta ja helvettiä tai minkälainen tie on nousta tästä suosta ylös. Minkälainen tie on konkreettisesti nousta kuoleman porteilta elämään.

Kerroin totuuden, myös sen rumat puolet. Kerroin että meitä on muitakin kuin minä ja että ellei joku pian puutu asioihin- rahapelimarkkinointi, pikavippiyritysten olemassaolo, minun kaltaiseni tulevat kuormittamaan tulevaisuudessa sekä poliisia, oikeuslaitosta ja terveudenhuoltoa. Kerroin, että haluan maksaa velkani yhteiskunnalle auttamalla meitä ongelmaisia, sillä minä tiedän mitä on pimeys ja lohduttomuus.

Perheeni oli läsnä, ja tajusin, että tämä katala sairaus ei ole onnistunut pyrkimyksissään: olemme hitsautuneet kiinni toisiimme enemmän kuin koskaan ennen ja minä itse olen enemmän elossa, kuin koskaan elinvuosieni aikana.

Kahden viikon päästä tiedän, mikä on minun kohtaloni ja rangaistukseni. Tässä välissä pääsen kuitenkin aloittamaan vertaistukikoulutuksen ja tapaamaan "meitä muitakin".

Pää särkee itkusta ja tuntuu siltä, että voisin nukkua vuorokauden. Elimistö taitaa päästää irti ylijännittyneestä- ja latautuneesta tilasta.

Tänään on kuitenkin uuden elämän alku. Nyt se on ohi.  Ja pelaamattomia päiviä muuten tasan 11 kuukautta. Ensi kuussa juhlitaan.

torstai 17. elokuuta 2017

Vitsivitsivitsi

Asia mikä saa minut raivon partaalle nykyään, on peliriippuvuudesta vitsailu tai sen vähättely.

Esimerkki 1. Katselin televisiosta ohjelmaa- oliskohan ollut Kukkaron herraksi tms. Jossa autettiin ihmisiä, joiden raha-asiat olivat perseellään. Ei siis taloudellisesti autettu vaan jonkun sortin talousneuvoja ja lifecoach siinä yritti availla laskuja ja ongelmia ja opetti ihmisiä elämään. Tässä kyseisessä jaksossa oli peliriippuvainen, työtön yh, jonka taloutta koitettiin saada kuriin. Peliongelmasta kyllä puhuttiin, mutta vähän vasemmalla kädellä. Eikä pyritty edes nollatoleranssiin vaan että jos aina vähän niinku jotain muutaman euron pelailisi. Nainen itse vielä "toivoi" että pääsisi pelaamisensa kanssa tilanteeseen, jossa ei olis pakottavaa tarvetta pelata, mutta sais pelata kuitenkin.

Esimerkki 2. Maria Veitola vieraili Jere Karalahden ja hänen vaimonsa kotona. Jossain kohtaa ohjelmaa Jere tai hänen vaimonsa tokaisi, että Jere on peliriippuvainen. Pelaa rahasta, koko ajan. Asialle naurettiin. Siitä ei sen enempää keskusteltu.

Mitä jos molemmissa esimerkeissä päähenkilöt olisivatkin kertoneet käyttävänsä suonensisäisiä? Olisiko asialle naureskeltu, olisiko se sivuutettu tai olisiko annettu neuvoja siihen, miten voit alkaa vain viihdekäyttäjäksi? Että miten voisit vetää huumeita, mutta et joka päivä. Miten helvetissä peliriippuvuus; pelihimo on edelleenkin läppä, ei todellinen sairaus tai ongelma? Kuinka monen ihmisen ja perheen elämän tämä sairaus pitää tuhota, että joku tajuaa ongelman olevan todellinen?

Joka helvetin päivä saa lukea lehdestä, miten henkilö x kavalsi firman rahat tai teki sitä tai tätä, koska pelihimo meni liian pitkälle. Nämä kaikki henkilöt ovat todellisia ihmisiä ja heidän sairautensa on todellinen. Katala, petollinen ja vaarallinen. Se, että Jerellä riittää rahaa pelaamiseen, ei tee hänestä vähemmän riippuvaista tai sairasta. Joskus sekin raha loppuu. Ja riippuvuus jää jäljelle. Naureskellaanko sitten?

Miten helvetissä riippuvainen ihminen voi itse ottaa tosissaan sairauttaan ja ymmärtää tilaansa, jos peliriippuvuus on yleinen vitsi. Alkoholin ja tupakan vaaroista puhutaan, huumeet ovat laittomia. Veikkaus se vaan porskuttaa ja jakaa vanavedessään ongelmapelaajien euroja Peluurin toimintaan. Ehkä oksettavin paradoksi ikinä.

maanantai 14. elokuuta 2017

Silmä silmästä

Oikeudenkäynti lähestyy. Toisessa hetkessä tuntuu, että kaikki on vielä joskus hyvin. Että kaikella mitä olen tehnyt parantuakseni, on oltava jokin merkitys. Että oikeuden on nähtävä, että minulla on sairaus, josta parantuakseni olen tehnyt niin suuren matkan itseeni, että sillä on oltava jokin merkitys. Toisessa hetkessä kaikki tekemäni työ on turhaa, tulevaisuus näyttää lohduttomalta ja tuomio maksimirangaistukselta.

Elämäni on Pausella. Olen onnellinen itseni ja perheeni kanssa. Minulla on pitkästä aikaa tulevaisuus ja tulevaisuuden suunnitelmia. Olen terve, käsittelen sairauttani ja olen aloittamassa vertaistukiohjaajan koulutuksen. Pelaamattomia päiviä on kohta sen verran, että saan puhaltaa kakusta kynttilän nro. 1. 1 vuosi takana. Kuitenkin maksimissaan jumputtava sykkeeni kuiskii minulle, että tämä kaikki voi olla hetkessä mennyttä. Minä voin joutua vankilaan.

Yritän suhtautua siihenkin vaihtoehtoon kaikilla mahdollisilla positiivisilla voimavaroilla mitä minulla on. Jos näin käy, niin käy. Ainakin elämästäni poistuu Pause. Ja toisaalta mieleni tekisi huutaa, karjua, itkeä ja oksentaa pelosta, jota mahdollinen vankeustuomio minussa herättää.

Elämä on. Sitä hoettiin joskus jossain mainoksessa. Ja sitä se kyllä on ollut. Mutta nyt toivon ja rukoilen, että se olisi vähän vähemmän. Että tulevaisuus olisi valoisa ja toiveikas.


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Armoa.

Olette varmasti lukeneet juttuja, joissa linnakundi kertoo tulleensa uskoon. Ja todenneet- onpa yllättävää. Niin minäkin. Mutta toisaalla olen pohtinut, onko "uskoontulo" ainoa keino antaa itselleen anteeksi? Tai löytää itsensä ulkopuolelta se ulkopuolinen voima- anteeksiantaja, jotta voi antaa itse itselleen anteeksi?

Olen aina kokenut kirkossa käymisen jotenkin järisyttävänä. Olen siis täysin tyypillinen tapakristitty mitä tulee kirkossa käymiseen. Konfirmaatio, hautajaiset, häät, ristiäiset, joulu... siinäpä ne. Ainoa mikä minut erottaa ehkä tavallisesta taatelintallaajasta on se, että minua alkaa aina itkettämään kirkossa. Olen ennen ajatellut että kyse on vain meikäläisen kohtalaisen herkästä kyynelhanasta ja voimakkaasta myötäelämisestä mutta viime sunnuntaina ristiäisissä aloin pohtimaan onko kyse jostakin muusta.

Kävelin kirkkoon sisään ja ensimmäisenä silmiini osui sana Armo. Armoa olen pyytänyt itseltäni, riippuvuudeltani ja elämältäni viimeiset 10 vuotta. Pappi puhui kastepuheessa anteeksiannosta, lapsen puhtaudesta ja siitä miten meille annetaan synnit anteeksi. Päässä napsahti. Olen koko elämäni vollottanut kirkossa, koska olen kokenut niin totaalisen voimaannuttavana ajatuksen jostain suuremmasta anteeksiantavasta voimasta ja rakkaudesta, kun samaan aikaan olen tuhonnut itseäni, vihannut peilikuvaani ja piiskannut selkääni syyllisyydestä.

Ei, tämä kirjoitus ei kerro siitä miten tulin uskoon. Mutta ymmärrän täysin, miten usko voi olla ainoa pelastus, kun on ajanut elämänsä totaaliseen lukkoon. Usko ei tee asioita tekemättömäksi, eikä poista niitä. Mutta ajatus anteeksiannosta ja universaalista rakkaudesta voi auttaa seuraavaan päivään.

Armo. Se on evankelisluterilaisen kirkon tämän vuoden teemana. Se on yksi hienoimmista sanoista jonka tiedän. Armo on vapaaehtoinen, rakkaudesta tai empatiasta syntyvä teko, jolla on maatajärisyttävä merkitys. Kun vaan joskus sitä osaisi käyttää itseensä. Antaa armoa.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Mikä on nyt toisin?

Mikä on nyt toisin? Olen miettinyt sitä kohta vuoden päivät. Miksi vuosi sitten päätin pelastaa itseni? Syitä on varmasti monia- yksi niistä on mieheni ehdoton rakkaus. Mutta sekään ei riitä syyksi. Miksi minä vuosi sitten päätin lopettaa koko aikuisikäni mukana olleen tavan? Tavan, joka oli minulle pakonomaista. Sairaus. Päätin lopettaa, koska rehellisyys tuntui päivä toisensa jälkeen hyvältä. Elämä normaalina ihmisenä tuntui virkistävältä. Uudelta. Puhtaalta ja avoimelta. Päätin lopettaa, koska oikeasti_ensimmäistä_kertaa päätin lopettaa.

En usko että riippuvuuden lopettamiseen on olemassa mitään taikatemppua. Kyse on enemmänkin siitä, että kun pelaamattomia ja valheettomia päiviä alkaa kertymään, niin elämä itsessään alkaa houkuttelemaan. Vanha elämä; vanhat tavat, alkavat tuntua päivä toisensa jälkeen likaisemmilta ja ahdistavimmilta. Se energia, jonka on aiemmin tuhlannut huonoihin tapoihin jää käytettäväksi niitä tapoja vastaan taistelemiseen.

Riippuvuudesta eroon pääsemiseksi on nähtävä, kuinka onnekkaampi elämä on ilman riippuvuutta. Kuinka paljon parempi ihminen on itse, ilman riippuvuutta.

Ja vaikka pettymys oman elämän ryssimiseen on edelleenkin suuri, niin aina välillä yritän muistaa taputtaa itseäni olalle. Olen tehnyt jotain, mikä on vaatinut suuria ponnisteluja. Koonnut elämäni totaalisista palasista, järjestänyt pääni uuteen järjestykseen, opetellut uuden elämän ja tavat ja seison tässä. Pelaamattomana, tavallisena ihmisenä. Ihmisenä joka on myöntänyt virheensä, hakenut apua, ottanut vastaan vihan ja inhon ja noussut jaloilleen.

Elämä maistuu hyvältä.

Kuka pelkää postimiestä?

Kirjoittelin Takuusäätiön sivuille postimiehen ja elämän pelosta. Kirjoituksen pääset lukemaan  tästä!