tiistai 30. toukokuuta 2017

Käytännön asioita osa 3

Ennaltaehkäisevä perhetyö. Asia josta minulla ei ollut mitään tietoa, mutta jo sanan klangi oli negatiivinen. Kyllä minä nyt lapseni osaan hoitaa, miksi meille joku ulkopuolinen tulisi?

Kun suomalaisessa yhteiskunnassa ottaa apua vastaan, on heikko ja ongelmallinen yksilö. Sossupummi ja lastensuojelun asiakas. Meidän perheemme ei ole kumpaakaan, mutta leimautuminen äidiksi, joka ei osaa hoitaa edes lapsiaan on syvällä.

Mitä perhetyö on ja mitä apua siitä meille oli?
Olemme siis tilanteessa jossa minä istun lääkärin vastaanotolla ilman meikkiä, silmät itkusta turvonneena, sen jonkunsortin masennustestin huutaesssa hoosiannaa. Tähän tilanteeseen ynnätään 3 lasta. Äärimmäisen ammattitaitoinen lääkäri ehdottaa perhetyöntekijän käyntejä. Ajatus tuntuu kuvottavalta. Tulevat tarkkailemaan minua, ei käy. Ei ihmiseltä voi lapsia pois ottaa peliongelman vuoksi.

Ensimmäisellä käynnillä sovitaan siitä, kuinka usein perhetyöntekijä käy meillä. Kaksi mukavaa, tavallista naista juttelee minusta, oloistani ja missä tarvitsen apua. Sovitaan, että kerran viikossa käynti on sopiva alussa. Painotan, etten halua siivousapua tms. vaan haluan itse hoitaa kotini. Pitkin hampain myönnyn siihen, että perhetyöntekijä on pienimmän lapseni kanssa, jotta saan hoidettua kodin askareita.

Jo ensimmäisellä käynnillä huomaan ja näen jotain, mitä en ole pelihuuruissani huomannut. Meillä on pyykkiä aivan_tolkuton_määrä. Olen AINA ollut tarkka kodistani, siivouksesta jne.mutta nyt huomaan, että olen ollut huonommassa kunnossa kuin itse annoin itseni ymmärtää. Olen ollut täysin aloitekyvytön kodin hoitamisen suhteen jo jonkin aikaa.

Pesen pyykkiä ja juttelemme. Ihan mistä vaan. Ei siis vain ongelmistani vaan ihan muuten vaan. Kun olen saanut itseäni hieman jaloilleen, perhetyöntekijä saapuu hoitamaan pienintä kotiin siksi aikaa, kun käyn juttelemassa terveyskeskuksessa, a-klinikalla jne.

Noin kolmisen viikkoa sitten meillä oli viimeinen perhetyön käynti. En tarvitse akuutisti apua- edes hoidollisten tapaamisten hoitamisessa, joten sovimme yhdessä perhetyön käyntien lopettamisesta. Perheellämme olisi ollut mahdollisuus ns.palveluseteleihin eli kaupunki olisi maksanut hoitajan aina terapiani ajaksi tms. mutta olen onnistunut hoitamaan menoni nyt muutenkin, joten tämän avun kanssa meidän matkamme tulee päätökseen.

Mitä tästä sitten sain ja mitä hyötyä perhetyöstä oli?
Konkreettisesti: sain siivottua ja pestyä pyykkiä. Juteltua, hengitettyä. Käytyä kaupassa; mitä tahansa normaalia!
Henkisesti: iso kynnys ylittyi, kun otin vastaan apua. Perhetyö on ollut osaltaan iso tekijä siinä, että olen hakenut itselleni apua muista instansseista. Kun kynnys avun saamiseen oli ylitetty, oli helppo jatkaa omaa matkaansa. Lisäksi luottamus siihen, että rehellisyys kannattaa. Pelkonahan riippuvaisella omissa kauhuskenaarioissaan on, että jos kerron ongelmistani lapset ja naapurin hamsterikin viedään pois.
Ei viety. Korkeintaan tämä kokemus vahvisti ja antoi tällä itseään inhoavalle yksilölle kokemuksen; minähän olen hyvä äiti.

En voi tarpeeksi painottaa, miten tärkeää on hakea ja vastaanottaa apua. Et ole saanut itse ongelmaasi katkaistua, miksi kuvittelet onnistuvasi yksin siinä tulevaisuudessa?

Kyse ei loppupeleissä ole edes siitä, onko teoreettisesti mahdollista parantua riippuvuudesta yksin. Vaan siitä, että vuosien riippuvaisen yksinäisyyden jälkeen, sinä ansaitset tukea. Tukea, ihmisiä, välittämistä ja rakkautta.

Ei ole enää niin pimeää

Muistan miten huusin autossa. Huusin tuskaa, täyttä tuskaa. Päätös oli tehty, elämä loppuu tänään. Nyt pitäisi vaan keksiä miten. En voi ajaa autolla toista autoa päin, sitä en voi tehdä muille ihmisille.

Ajan mökille. Olen päättänyt hukuttautua. On lokakuu, joten vesi on kylmää. Mietin mielessäni kuinka hukkuminen tapahtuu. Mitä jos joku näkee ja tulee pelastamaan minut? Mitä jos itse yritän räpiköidä vedestä pois? Ei, hukuttautuminen ei käy. Häkä. Häkään voi kuolla. Jos laitan puita pesään ja jätän luukut kiinni. Sehän on armollinen tapa kuolla, nukkua pois.

Kännykkä kiinni. Kirjeet läheisille. Kirje poliisille.
Huutoa. Tuskaa. Itkua. Tästä ei ole enää muuta ulospääsyä. Minun on tapettava itseni. En voi elää tämän häpeän kanssa. En vain pääse täältä ulos.

Minulla on jotain alkoholia mukana. En muista mitä. Juon sitä ja käyn saunakamariin. Puita pesään. Savuttaa. Nukahdan.

"Voi luoja, voi luoja olen edelleen elossa." Kuulen ääniä, se on mummuni joka itkee ja huutaa. Tuffani nostaa minut ulos saunakamarista. "Miten en onnistunut tässäkään". Mitä se tyttö on mennyt tekemään, rakas herää. Kuulen asioita, mutta olen kuin irrallaan vartalostani.

Ambulanssi. Sairaala. Minulla on maski naamalla, olen hengittänyt häkää pitkään. Sairaanhoitajat riisuvat minut. "Voi luoja, miten minä olen tässä tilanteessa". Tuttuja ihmisiä ottamassa verikokeita, hoitajina.

Kun nyt jälkeenpäin mietin, minulla todella oli enkelit matkassa. En kertonut kenellekkään mihin olin menossa, puhelimeni oli pois päältä. Minä en ollut menossa yrittämään. Minä menin tekemään. Mummullani on tapana aistia asioita ja tällläkin kertaa vaisto tai jokin suurempi voima ohjasi mökille.

Olen monen monta kertaa miettinyt tuon tapauksen jälkeen, että olisi helpompaa olla kuollut. Olisi helpompaa luovuttaa, olisi helpompaa antaa olla. Tästä on nyt melkein kolme vuotta. Viimeiseen 10 kuukauteen en ole ajatellut mikä olisi helpompaa. Olen ajatellut elämää. Lapsiani, perhettäni, itseäni. Minulla on paljon annettavaa.

Tiedän, että läheiseni lukevat tätä blogia. Haluan sanoa teille mummu ja tuffa, että kuulin sananne ja olen kantanut tuskaanne mukanani tähän päivään saakka. Olen sydämeni pohjasta pahoillani, että jouduitte tilanteeseen, johon kenenkään ei koskaan pitäisi joutua. Kiitos, että pelastitte henkeni.

Äiti ja isä: itse äitinä, nyt kirkkaammalla mielellä olen ajatellut miltä teistä vanhempina on tuntunut. Tyttären päätön harhailu, itsetuhoinen käyttäytyminen ja halu tuhota ja tappaa itsensä. Tiedän, että osa teistä on kuollut minun mukanani. Mutta kuten minulla, myös teillä on oikeus uuteen aamuun. Toivon, että minun tervehtymiseni näkeminen antaa voimia uskoa tulevaan.

Veljelleni haluan sanoa, etten pimeässä nähnyt edes itseäni, saati sinua tai tekojeni vaikutuksia. Toivon, että pystyt näkemään minut sellaisena kuin olen, sairauteni läpi. Ja toivon, että hyödynnät elämässäsi elämänkokemusta jota sinulla on aivan liikaa ikääsi nähden.

Miehelleni ja lapsilleni: ilman teitä ei olisi minua. Ilman luottamusta teidän rakkauteenne asiat olisivat toisin.

Ei ole enää niin pimeää.



Onni.

Miltä onnellisuus tuntuu?

Miltä tuntuu hengittää ilman, että joku istuu rinnan päällä? Miltä tuntuu kävellä, ilman että kantaa kivirekeä selässään? Miltä tuntuu vapaus? Miltä tuntuu luottamus? Miltä tuntuu rakastaa itseään?

Minä kuvittelin, etten koskaan tule tietämään vastausta noihin kysymyksiin. Muutama niistä on vielä verhon takana piilossa, mutta moneen tiedän jo vastauksen.

Rehellisyys itselle ja muille tuntuu näin 32-vuotiaana siltä kuin olisi maistanut suklaata tai punaviiniä ensimmäistä kertaa elämässään. Tai rakastellut. Miksei kukaan kertonut, että joku voi maistua tai tuntua näin hyvältä? Miksei kukaan kertonut että minä kelpaan? Tai että minä olen hyvä näin.

Rakkaus itseä kohtaan on vielä kaukana. Mutta on päiviä, kun tulemme toimeen. Minä ja minä itse siis. Päiviä, jolloin minäkin onnistun jossain ja voin taputtaa itseäni ihan hellästi selkään. Sinä teit sen.

Luin lauseen riippuvuudesta, joka oli samaan aikaan sekä kaunis, että äärimmäisen raadollisen surullinen:

Riippuvainen kaipaa myötätuntoa, ymmärrystä ja rakkautta. Asioita joita hän ei itseltään saa.


maanantai 29. toukokuuta 2017

Ihmisten edessä

Yksin. Minä olen ollut yksin kaveriporukassa, ihmisten ympäröimänä, jouluna, juhannuksena, töissä, koulussa ja vapaa-ajalla. Eniten heti pelaamisen syiden avaamisen jälkeen olen pohtinut yksinäisyyttäni.

Yksinäisyyteeni on 2 isoa syytä:

1. On kovin vaikea ystävystyä/ylläpitää ystävyyttä, jos joutuu valehtelemaan koko identiteettinsä ja elämänsä. Eli peliriippuvuus.

2. Olen aina kokenut olevani erilainen.


Minulla on aina ollut kavereita ja tuttuja. Olen sosiaalinen ja kykenen tutustumaan ihmisiin helposti. Työyhteisöissä olen ollut pidetty työkaveri, mutta ystävyyttä en ole osannut luoda. Riippuvuus itsessään on asia joka syö elämäntilaa valtavasti. Enhän minä olisi edes voinut ystävystyä viime vuosina, kun elämästäni 1% oli totta ja 99% valhetta. Mutta ei se aina ole ollut niin. On ollut aikoja, jolloin elämä on ollut muutakin kuin pelaamista. Ja silti olen kokenut valtavaa yksinäisyyttä. Sitä on vaikeaa selittää. Miten ihminen voi olla yksin ihmisten keskellä?

En ole kunnon suomalainen. En nauti päättömästä ryyppäämisestä. En pitänyt siitä teininä, enkä pidä nytkään. En pidä keinotekoisesta hauskanpidosta, enkä ystävyyssuhteista, jotka ovat olemassa vain alkoholin läsnäollessa. Minulle ystävyys on arjessa mukanaoloa, päivittäistä yhteydenpitoa ja huolien ja ilojen jakamista. Kyllä minäkin juon alkoholia, mutta se on vain pieni lisä hauskanpitoon. Ei syy. 

Uusi yksinäisyyden muoto on tullut elämääni sairauden paljastumisen myötä. Kun ihminen sairastaa jotain mielensairautta, siitä tulee sosiaalipornoa. Siitä on kiva supista, sitä on mukava kauhistella. Siitä on jännittävää juoruilla. Nykyään olen siis yksinäisempi kuin koskaan. Elän sen asian kanssa, että minusta puhutaan, ilman että minulta asiasta kysytään. 

Elämässäni on monia tavotteita nykyään ja yksi niistä on se, että löytäisin ystävän. Mistä ja miten, sitä en tiedä. Menneisyys on niin suuri osa minua, että tuntuu kuin se pitäisi pamauttaa tiskiin ensikohtaamisella. Rehellisyydenjano on minussa niin suuri, että haluan minut kohdattavan sellaisena kuin olen. Ihmisenä, joka on käynyt suuret taistelut ollakseen se mitä on.

En aio myöskään koskaan enää hakea hyväksyntää ihmisiltä, joiden hyväksyntää en todellisuudessa halua. En aio hakea kaveruutta, joka tekee minut vieläkin yksinäisemmäksi. Minä olen sellainen kuin olen. Ja minulla on siihen oikeus. 

Jonain päivänä minunkin elämässäni on ystävä joka on päättänyt olla siinä vain siksi, että minä tuon hänen elämäänsä iloa. 


Välineurheilua

Kuinka usein ajattelen nykyään pelaamista? En juurikaan koskaan. Ja kun ajattelen, ajatukset liittyvät usein sen negatiivisiin puoliin. En siis kaipaa pelaamista.

Olenko siis parantunut? En. Olen aina peliriippuvainen. En voi koskaan pistää euroakaan rahapeleihin.

Kuten olen edellä kertonut, iso askel paranemista oli raha-asioiden luovuttaminen mieheni käsiin. Pystyn käyttämään käteistä, käymään kaupassa jne. mutten pysty olemaan missään tekemisissä verkkopankkitunnuksieni kanssa. Miksi? Juurihan kerroin, etten ajattele pelaamista.

Koska minulla on sairaus. Se on aina minussa, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Jotta olen päässyt rauhaisaan yhteiseloon sairauteni kanssa, on se vaatinut toimia. Toimia, joista en uskalla, enkä tule uskaltamaan luopua vielä pitkään aikaan elämässäni.

Mistä minä tiedän, mitä tapahtuisi, jos minulla olisi pääsy kasinoille ja kädessäni verkkopankkitunnukset ja tilillä rahaa? En mistään. Voihan hyvin olla, että jatkaisin elämääni samalla tavalla kuin nytkin. Mutta sen verran nämä vuodet ovat minulle opettaneet, etten ota sitä riskiä. Minulla ei ole mitään tarvetta siihen. Ei kai parantunut alkoholistikaan käppäile ympäriinsä kossupullo taskussa? Sillä sitä nuo verkkopankkitunnukset ovat. Väline. Väline riippuvuudelle.

Jos et vielä ole päässyt eteenpäin prosessissasi, usko minua. Vain luovuttamalla välineet pystyt aloittamaan puhtaalta pöydältä.

Yksinäisyydestähän minun piti kirjoittaa. Pitänyt jo muutamaan otteeseen. Keittiöpsykologi minussa epäilee, että aihe on niin suuri ja kipeä, että teksti antaa vielä odotuttaa itseään.

Odottakoon. Onhan tässä aikaa. Huomenna on taas uusi päivä.

Pelaamattomia päiviä: pian 10 kuukautta!

Kuolema kuittaa riippuvuuden.

Piti kirjoittaa yksinäisyydestä. Oli jo ajatuskin tekstille, kunnes istahdin television eteen ja katsoin sattumalta Emmerdalen jakson.  Siinä Holly-niminen nuori nainen kuoli kotiinsa- entinen riippuvainen, joka ei pystynyt vastustamaan riippuvuuttaan, menetti henkensä huumeille.

Kyseessä on televisiosarja, mutta se tuska joka oli laitettu tuohon 30-minuuttiseen sai tunteet pintaan. Kuin ne unet, joissa teen asioita joita ei pitäisi. Miten helpottunut olo on aamulla. Samalla tavalla oloa helpottaa ajatus, että kyseessä on vain televisiosarja. Jossa näyttelijä näyttelee ruumista ja toinen näyttelijä näyttelee äidin tunteita; äidin joka on menettänyt lapsensa lopullisesti riippuvuudelle. Mutta miksi silti tuntuu niin pahalta? Koska monessa perheessä tuo puolituntinen ei ole unta tai televisiota. Se on täyttä totta.


Minulle on herännyt äärimmäisen suuri vietti auttaa riippuvaisia- sekä aktiiveja että toipuvia. Olen jo ottanut muutaman askeleen asian kanssa ja toivottavasti tulevaisuudessa pystyn auttamaan ihmisiä aktiivisesti. Olen miettinyt itsekseni mikä on auttamushalun pohjalla. Mitä minä saan siitä? Oman pelaamattomuuteni tukemisen lisäksi.

Minä autan itseäni. Koen, että luomalla lohtua ihmisille jotka painivat vielä addiktion keskellä, minä silitän omaa päätäni pari vuotta sitten. Minä halaan itseäni ja sanon että kaikki järjestyy. Minä luon lohtua itselleni sinne pimeyden ja epätoivon tielle, jota tarvoin yksinäni. Auttamalla muita, kävelen sitä tietä menneisyyden minäni kanssa käsi kädessä.

Eniten minuun vaikutti ja vaikuttaa nykyään tilanteiden kuvailu (tv) jossa on tehty jotain peruuttamatonta. Kun kuolema on ainoa, joka lopettaa riippuvuuden. Olin ennen katkera maailmalle, nykyään koen olevani onnekas. Kuolema ei lopettanut riippuvuutta. Elämä teki sen.

lauantai 27. toukokuuta 2017

Miksi?

Mikä ajoi minut pelaamaan?

En tiedä. Mutta olen yrittänyt eritellä asioita elämässäni, joissa tilanteissa pelaaminen on vienyt minut mukanaan.

Pelaaminen itsessään on alunperin ollut positiivinen asia. Se on saanut unohtamaan ahdistavat asiat, elämään eri todellisuudessa. Olen aina näyttäytynyt ihmisenä, joka jaksaa. Kun maailma kaatuu ympäriltä, minä jaksan, kannan vastuun ja autan muita nousemaan. Minua ei hetkauta mikään, minä pystyn ja kykenen. Näin olen uskotellut itselleni ja muille. Todellisuudessa minä en ole yhtään sen kummempi kuin muutkaan- itseasiassa jopa vajaavaisempi- minähän en pysty käsittelemään ahdistuksen tunteitani, vaan puran ne pelimaailmaan.

Lastenteko nuorena.
Vaikken kadu elämässäni mitään, vähiten lapsiani, minun elämässäni suuri pettymys on ollut opiskelujen loppuminen, se etten valmistunut, koska kannoin suurta taloudellista vastuuta perheestäni. Minua väsytti, suretti ja koin epäoikeudenmukaisuutta. Pelasin.

Läheisen vakava masennus.
En halua sälyttää vastuuta teoistani kenellekkään- vähiten ihmiselle, joka tahtomattaan sairastui-niinkuin minäkin. Mutta olisin kaivannut häntä. Olisin kaivannut mahdollisuuksia huolettomaan elämään. Olisin halunnut, että minusta olisi huolehdittu; minähän tarvoin pelaamiseni kanssa täysin pohjamudissa.

Täysin sairas, narsistinen ja tuhoisa parisuhde.
Kukaan ei ole toisen onnen vartija. Mutta onnettomuuden ylläpitäjä voi olla. Rakastuin ja elin muutaman vuoden täysin tunnevammaisen narsistin kanssa. Tuona aikana menetin ystävyyssuhteita, työpaikkani ja sivutyöni sekä itsekunnioitukseni. Raadoin niskalimassa ollakseni hyvä ja hyväksytty. Muutuin sellaiseksi kuin hän halusi.

Näiden tapahtumien jälkeen elämäni tasottui ja elämässä alkoi uusi onnellinen vaihe. Miksi sitten pelasin vielä? Koska riippuvuus kusetti minua. Se kertoi, että nyt kun kaikki on hyvin, voit pelata vähän. Ei sinun tarvitse käsitellä syitä pelaamiseen, nythän kaikki on hyvin.

Väärin.

Pelaamisen syyt on käsiteltävä. On mietittävä miksi ajautuu pelaamaan. On kohdattava se fakta, että on riippuvainen. Vasta sitten alkaa paraneminen.

Tänä päivänä pystyn kohtaamaan tunteet, jotka ovat katkeria. Katkeria elämää, koko maailmankaikkeutta kohtaan. Miksen minä saanut toisenlaista elämää? Miksi yksi ihminen pystyi pilaamaan elämäni totaalisesti?

Tänään minun sieluni on puhdas. Olen antanut anteeksi itselleni ja muille. Jopa sille ihmiselle, joka kerta toisensa jälkeen laittoi minut voimaan pahoin. Ei hän tiedä paremmasta; hänen rangaistuksensa olkoon elämä sokeana muiden tunteille. Hän ei ole minulle enää olemassa.

Minä jatkan eteenpäin, sellaisia kokemuksia "rikkaampana" joiden avulla pystyn vielä auttamaan muita. Minun elämässäni kaikki on vielä edessä.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Minä tiedän.

Kukaan ei tiedä miltä minusta tuntuu. Olen niin totaalisessa kusessa, ettei täältä ole poispääsyä. Koko korttitalo romahtaa ja jään yksin sotkujeni kanssa. Jopa kuolema olisi helpompi ratkaisu, kuin tämän sotkun, riippuvuuden selvittäminen.


Minä tiedän miltä sinusta tuntuu. Minä tiedän kuinka kusessa olet. Minä olen valehdellut, huijannut ja varastanut kuuhun ja takaisin. Minä tiedän miltä sinusta tuntuu. En voi luvata sinulle, ettet jäisi yksin. Sitä minä en voi luvata, sillä olen tuntenut myös ne halveksuvat sanat ja ihmissuhteiden päättymiset, vaikka tärkeimmät ovatkin rinnalle jääneet. Mutta voin luvata, että tämän hetken tunnetta pahempaa ei tule. Pimeämmälle kujalle ei vaan enää pääse. Joten jos sanot ne sanat ääneen, otat vastaan mitä olet tehnyt ja lähdet tästä eteenpäin kohti pelaamatonta elämää, minä lupaan sinulle, että jo ensi yönä nukut levollisemmin.

Mikään ei ole tärkeämpää kuin sinä. Sinun sielusi, sinun sisimpäsi. Et voi rakastaa muita ennenkuin rakastat itseäsi.

Viime yönä olin oikeudessa. En muista lopputulemaa, muistan vain että itkin paljon. Silti uni ei ollut painajaismainen; ahdistava. Mitä ikinä tuleekin, sen on tultava. Sitten se on siinä.


torstai 25. toukokuuta 2017

Kerro, kerro kuvastin

Olen täysin tavallisen näköinen nainen. Muistan, että joskus muinoin hetken meikkaamisen jälkeen peilistä on katsonut ihan nätitkin kasvot.

En oikein osaa sanoa, että missä vaiheessa peilistä alkoi katsomaan ruma ihminen. Väsynyt, vanha ja ruma. Naama, jota ei edes meikillä saanut kauniimmaksi. Mietiskelin itsekseni, että näemmä ikä on oikeasti tehnyt tehtävänsä ja tämä on nyt tässä. Ruma, vanha, väsynyt naama.

Eräänä päivänä tutkiskelin itseäni peilistä. Kasvot olivat edelleen vanhat ja väsyneet- tai ainakin vanhemmat. Mutta kun suuta laittoi hymyyn niin myös väsymys karisi hetkeksi. Tajusin, että valtava itseinhoni on siirtynyt peiliin, enkä enää oikeasti näe itseäni.

Faktahan on se, että olen vanhempi kuin 20-vuotiaana. Itseasiassa 12 vuotta vanhempi. Ja ajoittain myös väsynyt. Missikisoihin en olisi koskaan osallistunutkaan, joten sen junan meno ei kauheasti haittaa. Mutta olen aika varma, että tuo rumuus- se on minun pääni sisällä. Jokainen paha tekoni, poissaoloni, tuhlattu euro ja valhe on siirtynyt uurteeksi kasvoilleni, enkä näe enää itseäni sen alta.

Olen nyt päättänyt katsoa itseäni kunnolla silmiin joka päivä. Jokaisen pahan teon uurteen tilalla nähdä edes yhden hyvän teon. Minussa on paljon hyvää. Minussa on rakastettavaa.

Joskus on hyvä listata itselleen asioita, jotka juuri sinusta tekevät hyvän ihmisen. Ota siis kynä käteen ja kirjoita aluksi vaikka 1 asia, joka tekee sinusta rakastettavan. Voit päivittäin lisätä listaan yhden asian.

Tärkeintä on, että annat anteeksi itsellesi. 





Se on vain unta

Näen joskus unia, joissa pelaan. Usein näissä unissa minun pitäisi olla toisaalla, tekemässä jotain tärkeää, mutten pääse pelaamisesta irti. Unissa on aina äärimmäisen painostava ja ahdistava tunnelma. Mietin usein, että miksi olen taas tässä tilanteessa.

Vuosi, kaksi tai kolmekin vuotta sitten elämäni oli tuota unta. Rukoilin, että aamulla uni olisi ohi ja kaikki olisi ollut vain painajaista. Rukoilin, että elämäni olisi kunnossa.

Nykyään kun näen noita painajaisia, herään aamulla tilanteeseen jossa yön kauheudet olivatkin vain unta. En ole pelannut, en ole pettänyt läheisteni luottamusta. Nykyään aamuisin tilanne on se, mitä niin monta vuotta epätoivoissani rukoilin.

Se tunne on sanoinkuvaamattoman helpottava ja kaunis. On uusi aamu.

Hyvän tahdon pelejä

Olen äärimmäisen pihi rahankäyttäjä-normaalissa elämässä. Olen pienestä pitäen rakastanut kirpputorilla pyörimistä-löytöjen tekemistä pikkurahalla. Ruokakaupassa katson hintoja tarkkaan ja olen näppärä pitämään itseni muodissa ja tyylikkäänä pienillä summilla. 50 euroa paidasta tuntuu minusta täysin järjettömältä summalta ja koen äärimmäistä tyydytystä siitä jos onnistun luomaan asukokonaisuuden muutamalla eurolla.

Olen pelannut peliurani aikana satoja tuhansia euroja netissä. Satoja tuhansia. Kaikki pyöritykset yhteenlaskettuna (myös voitot) summa pyörii noin kolmessa_sadassa_tuhannessa. Kolmesataatuhatta peleihin ihmiseltä, joka ei halua maksaa 50 euroa paidasta. Miten se on mahdollista?

Ensinnäkin. Nettipelaaminen. Tuo sairain versio uhkapelaamisesta. Raha ei ole konkreettista, se on vain lukuja näytöllä. Nettipelaaminen on mielestäni täysin sairas, valtion ylläpitämä foorumi ongelmallisille, sairaille ihmisille. Kyllä, varmasti netissä pelaa myös ihmisiä, joille pelaaminen ei ole ongelma. Mutta uskon vahvasti, että nettipelaaminen pyörii 90 prosenttisesti sairaiden ongelmapelaajien rahoilla. Siksi pidän totaalisen edesvastuuttomana, että tämä on valtion ylläpitämää toimintaa. Joku voi sanoa, että kyllähän valtio meille myy viinaakin. Pitää paikkansa. Mutta olen varma, että alkoholistien joukko ihmisistä jotka asioivat Alkossa on huomattavasti pienempi, kuin ongelmapelaajien määrä Ray:n sivuilla (nykyinen Veikkaus).

Pelien mainostaminen on myös kohtalaisen surkuhupaisaa. Kiinnitän nykyään aika kriittisesti huomiota mainontaan, joka koskee rahapelejä. Kaikista sairain yhdistelmä on radiomainonta, jossa ensin mainostetaan pelejä (Veikkaus) ja sen jälkeen pikavippejä. Näppärää!

On myös mielenkiintoista miten alkoholi-ja tupakkatuotteiden mainonta on lailla säädeltyä, mutta rahapelien ei. Kuinka monelle on kaupan kassalla tarjottu huomiselle vähän lisäjännitystä bissen merkeissä? Minulle sen sijaan on tyrkytetty keno-lappua.

Rahapelimainonta pitää sisällään muitakin mielenkiintoisia ilmiöitä. Jos samaa taktiikkaa käytettäisiin alkoholi-ja tupakkatuotteiden kanssa, voisi Alkon seinällä mainoksessa lukea: Osta kossua, juuri tämä pullo voi muuttaa tulevaisuutesi. Sillä juuri näillä mielikuvilla rahapelaamista mainostetaan. Lupauksilla tulevasta. Tulevasta, joka ei koskaan tule. (Ja kyllä, on mahdollisuus että juuri sinä voitat 90 000 000 lotossa ja elät elämäsi loppuun saakka onnellisena. Totuus on kuitenkin, että jäljelle jää satoja_tuhansia ongelmapelaajia, joiden loppuelämä ei ole niin kovin onnellinen.)


Ei, en syytä ongelmistani valtiota tai nettiä tai ketään muutakaan. Olen jo aikoja sitten päässyt pisteeseen, jossa olen myöntänyt itselleni, että minä ja vain minä, olen pyöräyttänyt rullaa kerta toisensa jälkeen. On kuitenkin tärkeää tiedostaa, että peliriippuvuus on äärimmäisen vakava SAIRAUS. Ja on totaalisen moraalitonta edesauttaa ja työntää sairaita ihmisiä pelien pariin. Pikavippibisnes on jo täysin oma lukunsa, joka ansaitsee oman kirjoituksensa.

Uusi Veikkaus mainostaa televisiossa tuovansa Jännitystä elämään. Se on kyllä totta. Jännitti niin perkeleesti 10 vuotta ettei paremmasta väliä.

Jännitti niin, että päätin aikoinani tappaa itseni. Siitä oli hyvän tahdon pelit kaukana.





Jättipotti!

Jotta uskot minua, voin kertoa sinulle, että minä olen voittanut monesti kenossa 200 000€, eurojackpotissa 90 000 000€, lotossa muutaman millin ja kasinollakin sillä "seuraavalla" pyöräytyksellä päävoiton. Ja kaikkien näiden voittojen jälkeen olen laittanut elämäni kuntoon ja unohtanut pelaamisen.

Miksi minulla ei sitten ole luottotietoja, omistusasuntoa tai etelänmatkoja? Miksi minulla on velkaa ulosotossa koko loppuelämäkseni?

KOSKA MITÄÄN YLLÄ MAINITUISTA EI KOSKAAN TAPAHTUNUT. EI TAPAHTUNUT, EI TAPAHDU EIKÄ TULE TAPAHTUMAAN. PISTE. Sano siis sille olkapäälläsi istuvalle tyypille, että lopettaa haaveissa ja valheissa elämisen ja aloittaa oikean elämän. Nyt.

Sinä merkitset

Mistä voimia jatkaa valitsemallaan tiellä?

Jokaisella meillä on omat henkilökohtaiset syynsä yrittää parannusta. Toivon sydämestäni, että jokin seuraavista koskettaa juuri sinua.


Perhe ja läheiset: sinun perheesi ja läheisesi ansaitsevat terveen sinut. He ansaitsevat ihmisen, jonka sanomisiin voi luottaa. Ihmisen, joka keskittyy tähän hetkeen ja ympäröiviin ihmisiin, eikä mieti jatkuvasti seuraavaa pyöräytystä kasinolla. Jos sinulle on siunaantunut lapsia, niin muista. Vaikka kuinka kuvittelisit pystyväsi hoitamaan julkisen elämän sekä pelielämän, lapset aistivat asioita. He vaistoavat ahdistuksesi, ärtyneisyytesi ja poissaolosi. Minä olin monta vuotta paikalla, mutta en läsnä. Nyt korjaan päivittäin tuota aikaa.

Raha (talous, tulevaisuus): sinä et tule koskaan pääsemään omillesi. Et tule koskaan ikinä milloinkaan jäämään plussalle. Tiedät itsekin, että vaikka voittaisit jättipotin, sinä tulet sen pelaamaan takaisin. Älä siis kuseta itseäsi. Tulet pilaamaan tulevaisuutesi, ottamaan lainaa lainan päälle; se kierre ei katkea. Satunnaisista voitoista huolimatta, talo voittaa aina. AINA.

Viimeisimpänä, muttei vähäisimpänä: sinä itse. Vaikka olisit pelannut omasi, mummosi ja kummin kaiman rahat, sinä voit muuttua ja sinulla on siihen oikeus, lupa ja armo. Sinulla on oikeus tavalliseen elämään ilman pelkoa kiinnijäämisestä-ongelman paljastumisesta. Sinä merkitset. Kaiken sen ahdistuksen ja valheiden alla on oikea, tunteva ihminen. Rakasta itseäsi ja tee muutos itsesi takia.

Kuten jo aiemmin olen kertonut, olen pelihimoissani ajautunut jopa rikolliselle tielle ja tulevaisuudessa joudun oikeuteen vastaamaan teoistani. Vaikka se on maatajärisyttävän pelottavaa, niin en koskaan ikinä milloinkaan vaihtaisi näitä pelaamattomia, rehellisiä päiviä aikaan, jolloin pystyin vielä peittelemään asiaa. Vaikka mahdollinen vankeustuomio pelottaa niin paljon, etten saa henkeä sitä ajatellessani, paradoksi on etten pelkää enää mitään tässä elämässä. Mikään ei voi pelottaa minua enää. Olen elänyt pimeässä helvetissä vuosikausia, haukkoen henkeä. Mikään asia maailmassa ei ole sitä pelottavampaa. (Itseeni liittyen: tokihan ihminen pelkää aina esim.lapsiensa puolesta)

Tänään on hyvä päivä aloittaa. Tämä voi olla loppuelämäsi ensimmäinen päivä.  Ja jo huomenna sinulla on takana yksi pelaamaton päivä.

Tee valmistelut jo tänään, ennen uutta tilipäivää: kerro läheisellä, joka voi ottaa raha-asiasi hoitaakseen. Auta itseäsi, olet sen ansainnut.

-J-

Päiviä pelaamatta: taas yksi lisää
Asteita auringossa: +18
Normaaleja, arkisia ajatuksia joihin ei liity pelaaminen: paljon
Rahaa tilillä: niin että se riittää seuraavaan tilipäivään
Rahaa tilillä, jos pelaisin: 0 euroa.

keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Mustaa ja valkoista

Yritän muistella miltä se tuntui. Se tuntui varmasti joskus hyvältä, olen varma siitä. Eihän se muuten olisi koukuttanut. Viimeiset vuodet se oli kuitenkin pakonomaista, sairasta, ahdistavaa tuskaa. Kuin olisin räpiköinyt pimeässä metsässä, suossa päivästä toiseen. Tuon kaiken ahdistavuuden sivussa minä näyttäydyin normaalina ihmisenä, joka toki jäi aina kiinni ihmeellisistä valheista, mutta hoisi kuitenkin työnsä, lapsensa ja kotinsa.

Tänä päivänä kiitän luojaa, etten ajautunut psykoosiin. Nyt kun mietin sitä painolastin, stressin, ahdistuksen ja salaisuuksien verkoston määrää, ihmettelen että olen eheytynyt edes tähän kuntoon. Ihmiseksi joka jo joskus kokee omasta itsestäänkin ylpeyden pilkahduksia.

Jos olet nyt siellä missä minä olin pimeimpänä aikana, haluan sanoa sinulle: kaikki järjestyy. Kaikki järjestyy aikanaan, kun vain otat sen ensimmäisen askeleen. Jos olet päätynyt jo epätoivossasi rikollisiin tekoihin: tunnusta. Tunnusta sille ihmiselle, jota olet loukannut. Tunnusta poliisille. Sulje pelitilit, sulje raha-hanat. Kerron sinulle nyt kaikella rakkaudella, ettei sellaista päivää tule, jolloin taikaiskusta tämä kaikki olisi poissa. Sitä taikaiskua ei tule. Sinun pitää itse aloittaa työ.

Voi niitä öitä kun olen rukoillut, etten heräisi aamulla. Minä, pienten lasten äiti lausuin iltarukouksen, jossa toivoin, ettei minua enää olisi. Voi kunpa voisin nyt jälkikäteen halata tuota ihmisrauniota ja kertoa, että niin kauan kun on elämää, on toivoa.

Tärkeintä mitä voin sinulle painottaa rehellisyyden lisäksi on, ettet kuvittelekkaan, että voit pelata vain vähän. Se ei tule koskaan ikinä milloinkaan onnistumaan. Pelaaminen on lopetettava kokonaan. Täysin. Sinun on päätettävä: rakastatko elämää, itseäsi, läheisiäsi ja tulevaisuutta vai rakastatko pokeria ja kasinopelejä. Päätä. Ja toimi sen mukaan.

Maailmassa harva asia on mustavalkoinen. Tämä on yksi niistä. Pelkkää mustaa ja valkoista. Joko pelaat tai et.


Olet häikäilemätön hirviö

Vaikkakin kannustan täydelliseen rehellisyyteen haluan varoittaa sinua: kaikki eivät suhtaudu sinuun ihmisenä, joka on sairastunut haluamattaan. Jos olet pelihimoissasi mennyt pilaamaan muidenkin elämän (lainaamalla tai pahimmassa tapauksessa ottamalla lainaa toisen nimiin) et tule saamaan kaikilta teetä ja sympatiaa. Piste. Monet ihmiset tulevat sulkemaan sinut elämästään. He eivät näe sinua sairaana, vaan häikäilemättömänä hirviönä. Tämä asia sinun on vain hyväksyttävä. Se ei ole syy jatkaa epärehellistä elämää, sillä häpeänkin kanssa oppii elämään ja jos mahdollista, jonain päivänä se häpeäkin vähenee päivä päivältä (tähän ainakin itse pyrin uskomaan vaikka kovin kaukaiselta tuo ajatus tuntuukin). Tärkeintä on muistaa, että mikään velka, viranomainen tai tunne ei ole yhtä pelottavaa kohdata, kuin oman sisimmän ja elämän menettäminen. Sinä selviät.

Muista, että sinä et ole pyytänyt itsellesi tätä sairautta. Muista, että sinulla on sairaus. Muista myös, ettet voi piiloutua sairauden taakse. Sinä olet pelannut, sinä olet huijannut ja valehdellut. Sinä kannat vastuun. Et voi siis hyvitellä tekojasi sairaudella. Mutta itseinhon syövereissä sinulla on oikeus muistaa, että sairastat toiminnallista riippuvuutta. Ole armollinen itsellesi.

Tulet kuulemaan huutoa siitä miten olet pilannut elämäsi ja muiden elämän. "Miten sinä olet voinut tehdä näin". Anna huudon tulla. Ota se vastaan. Ota vastaan ne kaikki tunteet, joita sinun riippuvuutesi on aiheuttanut muille. He tarvitsevat sen. Jos sinulla on lähelläsi viisaita, rakastavia ihmisiä; he jäävät. Jos he eivät jää, he eivät jää. Sinä et asialle mitään voi. Et saa takaisin yhtäkään euroa tai pyöräytystä. Ainoa minkä voit muuttaa on tämä hetki ja tulevaisuus. 

Äläkä luojan tähden yritä korjata laivan suuntaa pelaamalla lisää- voittamalla rahoja jotka olet menettänyt, jotta saisit menettämäsi ihmiset takaisin. SE EI TULE ONNISTUMAAN.

Olen joskus leikitellyt ajatuksella, että mikä rahasumma olisi kohdallani riittänyt lopettamaan pelaamiseni? Jos olisin voittanut miljoonia ja kuitannut kaiken. Olisinko parantunut? En. En olisi. Pelaaminen täyttää jotain tyhjiötä, joka on rikki. Eikä se korjaannu voitoilla; rahalla. Se korjaantuu pitkäjänteisellä työllä oman sisimpänsä kanssa.

Katso tänään peiliin. 
Tee siitä hirviöstä ystäväsi.

Käytännön asioita osa 2

Mistä apua?

Kuten jo edellisessä käytännön osiossa kerroin, asian ääneen sanominen; rehellisyys on tärkeintä. Elintärkeää. Ilman sitä ei ole parannusta. Jos olet jo matkalla parempaan elämään, mutta koet läheisille kertomisen hankalaksi (jota en voi tarpeeksi painottaa!!!!) tässä muutama muu paikka, josta itse olen saanut apua:

Akuutissa vaiheessa: psykiatrinen osastohoito. Tämä vaihtoehto tuli minulle "tarpeeseen" itsemurhayritykseni jälkeen. Henkilökohtaisesti en koe, että olisin sieltä saanut juurikaan apua peliongelmaani, mutta koska olin juuri päättänyt lopettaa maallisen elämäni, oli vaihtoehto elintärkeä. Itselleni osastopäiviä ei kertynyt montaakaan ja olin niin huonossa kunnossa henkisesti (monesta syystä) etten voi laskea tuota ajanjaksoa paranemisprosessiini. Pelasinhan tuon jälkeen vielä paljon.

A-klinikka: oikeastaan ainoa paikka, joka tietääkseni on perehtynyt peliriippuvaisten hoitoon (ilmaisista hoitomuodoista siis). Kävin psykoterapeutin juttusilla A-klinikalla jonkun aikaa. En osaa sanoa hoidon tasosta mitään, koska olin silloin vielä täysin kiinni pelaamisessa ja valehtelin itselleni ettei ongelmaa ole. Koska en asiaa myöntänyt, olivat käynnit lähinnä muiden syyttelyä, johon terapeutti innolla ryhtyi mukaan. Osasin siis valehdella hänetkin mukaan juttuihini, mikä osaltaan kertoo vain peliriippuvaisen totaalisesta manipuloinnin taidosta. Nyt kun olen oikeasti paranemisprosessissa mukana, olen aloittamassa käynnit uudelleen ja uskon ja toivon, että niistä on hyötyä minulle. Tästä lisää, kun käyntejä on alla enemmän.

Terveyskeskus: minulla kävi tuuri, kun varasin ajan terveyskeskuslääkäriltä, joka ymmärsi tilanteen vakavuuden. Menimme lääkäriin yhdessä mieheni kanssa ja kerroin rehellisesti mikä minua vaivaa. Tuolla käynnillä minulle aloitettiin pieni mielialalääkitys, jota vastaan olin totaalisesti. Jos olisin mennyt vastaanotolle yksin, en olisi lääkitystä ottanut. Mieheni piti asiaa kuitenkin tärkeänä ja hyvä niin. Aloitin lääkityksen, joka ei ole muuttanut minua miksikään- toisaalta en tiedä, onko sillä ollut mieltä piristävä vaikutus. Mitään negatiivista sanottavaa lääkityksestä ei kuitenkaan ole.
Lääkäri ehdotti myös perhetyöntekijän käyntejä. Olin aivan kauhuissani. Vaikka olenkin sössinyt elämäni totaalisesti, niin olen aina hoitanut lapseni hyvin. Mielessä vilisivät lastensuojelu ja muut kammotukset ja ajatus tuntui todella kammottavalta. Mieheni "painostuksesta" otimme avun kuitenkin vastaan. (Perhetyöstä lisää myöhemmin)

Neuvola: koska minulla on lapsia, olemme vielä neuvolapalveluiden piirissä. Päätin kertoa neuvolassa suoraan ongelmistani. Ja se kannatti! On niin totaalisen puhdistavaa olla rehellinen ja puhua. Tajusin, ettei kukaan terveydenhuollossa ole tuomitsemassa minua tai viemässä lapsiani pois peliongelmani takia, vaan kaikki haluavat auttaa. Tämän asian tiedostaminen on ollut suuri askel paranemisessani. Avun vastaanottaminen.

Sairaanhoitajan vastaanotto: kävin jonkun aikaa juttelemassa viikottain sairaanhoitajalle asioistani. Siitä mitä olen tehnyt, miltä minusta tuntuu, mitä toivon tulevaisuudeltani. Kaikesta. Minä vain puhuin. Tuntui kuin kymmenen vuoden salailu olisi valunut suustani juoksevana virtana ja joka kerta vastaanotolta kävellessäni yksi kivi oli poissa repustani.

Psykiatrin konsultaatio: koska peliongelma on niin laaja-alainen ongelma, suosittelen hakeutumaan psykiatrin juttusille paranemisprosessin alussa. On tärkeää selvittää konkreettisesti syitä pelaamiselle, jotta paraneminen voi todella alkaa. Psykiatrin pakeille pääset terveyskeskuslääkärin lähetteellä. Valitettavasti voit joutua odottamaan aikaa jonkun verran kaupungista/kunnasta riippuen. Itse pääsin psykiatrille 2 kuukauden päästä terveyskeskuslääkärin lähetteestä.

Peli Poikki puhelinterapia: tähän palveluun kannattaa rekisteröityä HETI kun päätös lopettamisesta on tehty. Palveluun on jonoa, joten joudut jonottamaan jonkin aikaa. Itselläni meni n.4 kuukautta. Palvelussa tehdään tehtäviä ja joka viikko näitä tehtäviä käydään läpi terapeutin kanssa puhelimitse noin tunnin kestävän session aikana. Suosittelen.


Siinä muutamia paikkoja, joista minä olen saanut apua. Minulla on käynyt tuuri: kun olen täysin avoimena ja sielu paljaana pyytänyt apua, eteeni on sattunut äärimmäisen ihania terveydenhuollon ja sosiaalityön ammattilaisia. Huomauttaisin, että tässäkin asiassa avainasemassa on ollut oma halu ja tietoisuus: tämä ei voi jatkua näin.

Itselläni tilanne oli niin vakava, että ainoa kysymys joka oli jäänyt jäljelle oli: haluatko elää vai kuolla?

Päätin elää. Täysillä.

tiistai 23. toukokuuta 2017

Uusi alku

Uusi alku. Tänään se tapahtuu. Tilille on juuri tullut rahaa- joko ihan omalla työllä ansaittua, lainattua tai rikollisin keinoin hankittua. Millään muulla ei ole väliä, kuin sillä, että rahaa on. Tänään on minun uusi alkuni. Kirjaudun sisään ja talletan summan. Ensin pienen summan, olenhan uskotellut itselleni että pelaan vain vähän ja voitan megalomaanisen paljon rahaa.

Pyöräytän kerran jos toisenkin. Mahdollisesti voitan. Paljonkin. Nostan panoksia, kotiutan, talletan, häviän, voitan, talletan. Peruutan kotiutuksen. Tätä uutta alkua jatkuu monta tuntia; niin kauan kuin rahaa riittää.

"Tänään voitan niin paljon, että tämä painajainen on ohi, eikä minun tarvitse pelata enää ikinä".

Ja jokaikinen kerta häviän kaiken. Silloinkin kun voitan-paljonkin, häviän sen rahan parin päivän aikana. Joka_ikinen_kerta. Tätä uutta alkua elämäni on kausittain 10 pitkää vuotta.

Uusi alku. Tilillä on rahaa ruokaan, ehkä jopa kirppiskierrokselle. Vuokra ja laskut on maksettu. Herään aamulla ja mietin; tänäänkin on uusi alku. Uusi päivä ulkoilla, käydä töissä, tehdä ruokaa perheen kanssa, keskittyä elämään. Uusi alku, joka ikinen päivä. Tässä pelissä ei ole häviäjiä, vaan olen voittaja joka ikinen päivä.

Kumman uuden alun sinä valitset?

Ikäkin on vain numeroita

300 000 euroa.
10-20 ihmissuhdetta.
Karkeasti arvioituna noin 7 000 tuntia elämää.
Yhdet luottotiedot.
1 rikosrekisteri.
10 ahdistavaa ja sumuista vuotta.
1 itsemurhayritys.
Yli miljoona pyöräytystä nettikasinoilla.

Siinä ne ovat. Lukemat  jotka olen saanut aikaiseksi laillisella, mainostetulla, osittain Suomen valtionkin tukemalla toiminnalla (osittain=kyllähän sitä on tullut pelattua ulkomaisillakin kasinoilla. Ulkoavaruus on varmasti ainoa paikka, jossa EN ole vuosien aikana pelannut).

Peliriippuvuus on salakavala vieras. On vaikea uskoa ihmistä sairaaksi; riippuvaiseksi, kun hän toisella kädellä pystyy hoitamaan normaalin elämän. Alkoholisti on kännissä, narkomaani sekaisin aineista. Helppoa. Sen pystyy aika helposti ja nopeasti huomaamaan. Peliriippuvainen voi näyttäytyä täysin normaalina- ja mikä pahinta, valehdella niin taitavasti, että unohtaa jo itsekin totuuden.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen mittaillut sanomisiani todella tarkkaan. Yrittänyt päästä eroon riippuvaisen perisynnistä: valehtelusta. Kun valehteluun jää koukkuun, siitä tulee osa normaalia elämää ja pienet valkoiset totuuden muuntelut leijailevat ilmassa silloinkin, kun niistä ei ole itse kertojallekkaan tuon taivaallista hyötyä. Olen siis opetellut puhumaan totta. Ja käsittämätöntä kyllä, olen joutunut miettimään elämääni taaksepäin monissa asioissa: tapahtuiko niin oikeasti, vai valehtelinko sen itselleni niin monta kertaa, että siitä muodostui totuus? 

Välillä nolottaa, oksettaa, inhottaa ja ahdistaa. Kaikki menetetty elämä. Kaikkien loukkaamiset ja kamalat teot. Hävettää niin, että on vaikea olla. Mutta olen päättänyt, että nuo tunteet ovat hyviä. Minua kuuluukin hävettää ja ahdistaa. Sairaus tai ei- olen tehnyt hirvittäviä asioita. Mutta näiden tunteiden rinnalle olen ottanut muita tunteita: onnistumisen ilon, ylpeyden ja armon. Jos olen aina ollut valmis antamaan armoa ja uuden mahdollisuuden muille, voin sen kai itsellenikin antaa.

Vaikka alun lukemat ovat karuja, on minulla positiivisiakin lukuja:

1 onnellinen parisuhde ja perhe
1 laaja tukiverkko
1 pelaamaton päivä lisää.
1 päivä elämää, jossa postintulo tai puhelimen soiminen ei pelota.
1 uusi elämä ja mahdollisuus.

Sinulla on mahdollisuus muuttua, mutta kukaan ei tee sitä puolestasi. 


Kirjoitan huomenna erilaisista vaihtoehdoista, joita perusterveydenhuolto tarjoaa ja joista oli apua minulle.






Käytännön ohjeita

Ajattelin tässä välissä kertoa muutamia käytännön ohjeita, jotka ovat itseäni auttaneet pelaamattomuuteen. Ohjeiksi voisin kirjoittaa että tuhoa elämäsi ensin totaalisesti, mutta se on jo toisen kirjoituksen aihe. Tässä siis ohjeita siihen, miten pystyt pelaamattomuuteen, KUN PÄÄTÖS PELAAMATTOMUUDESTA ON JO OIKEASTI TEHTY.

Ensimmäinen neuvoni on, että älä usko itseesi. Olet itsesi pahin kusettaja, joten älä usko yhtäkään ajatusta, joka puoltaa "vain vähän pelaamista" tai "vain tämän kerran pelaamista". Se on valhe.

Jotta pääset tilanteeseen, jossa sinulla ei yksinkertaisesti ole yhtään pelimerkkejä, tee seuraavat asiat:

KERRO LÄHEISILLESI, ETTÄ OLET PELIRIIPPUVAINEN. Tämä on tärkein ohjeeni ja olen henkilökohtaisesti sitä mieltä, että ilman tämän kohdan toteutumista, ei peliriippuvuudesta ole mahdollisuutta parantua. Tämä on vain minun mielipiteeni, mutta peliriippuvuus sairautena on yhtä salaisuuksien verkkoa ja siitä parantuminen edellyttää täyttä rehellisyyttä. Kerro siis avoimesti asiasta. Se voi oksettaa, ahdistaa, inhottaa, nolottaa- trust me, i know. Mutta kun sen on saanut oksennettua suustaan, niin se on siinä.


LUOVUTA PANKKITUNNUKSESI LÄHIOMAISELLESI. Fakta on se, että sinuun ei voi luottaa, vähiten sinä itse. Kun välineet pelaamiseen ovat poissa, pystyt hengittämään. Voit sopia, että maksat laskut yhdessä lähimmäisesi kanssa tms. mutta et yksinkertaisesti voi tässä tilanteessa omistaa verkkopankkitunnuksia. Piste.

Ennen verkkopankkitunnuksiesi luovuttamista, laita pankkikorttiisi nettipankissa estot ulkomaisiin maksuihin. Näin vältyt siltä, että pahimmassa pelihimossasi pelaat ulkomaisessa nettikasinossa pankkikortillasi. Trust me. I know.

Sulje pelitilisi. Kun olet sulkenut RAY:n, Veikkauksen ja Paf:in pelitilisi, et yksinkertaisesti saa niitä auki ilman verkkopankkitunnuksiasi. Sulje ulkomaiset kasinotunnuksesi. Ne saat toki auki myös myöhemmin, mutta koska olet jo laittanut kiellon maksuista ulkomaisille sivustoille eikä sinulla ole verkkopankkitunnuksiasi, et yksinkertaisesti pysty tallettamaan penniäkään.

Jos sinulla on vielä tässä vaiheessa luottotiedot (minulla niitä ei ole ollut vuosiin) niin laita itsellesi luottokielto. Ohjeet löytyy netistä.


Itselläni ongelma on ollut nimenomaan nettikasinoissa, joten valitettavasti en osaa neuvoa, jos pelaaminen koskee peliautomaatteja. Toisaalta voisin kuvitella, että siinäkin avainasemassa olisi läheinen, jolle voi luovuttaa rahavaransa. Tärkeintä on tiedostaa se, että peliriippuvainen ei koskaan ikinä milloinkaan kykene olemaan vastuullinen rahankäyttäjä. Tähän asiaan opetellaan vasta, kun peliongelma on saatu jollain tavalla kuriin. Itse olen ollut nyt 9 kuukautta pelaamatta, enkä voi kuvitellakkaan, että olisin vastuussa verkkopankkitunnuksistani.

Minulle tämän kaiken paranemisen on mahdollistanut upea puoliso, joka on ottanut raha-asiat täysin kontolleen. Niin, ja pysynyt rinnallani. Lisäksi perheeni on pysynyt rinnallani- asia jota en pidä itsestäänselvyytenä. On siis "helppoa" olla rehellinen, kun läheiseni ovat rinnallani. Toisaalta olen myös menettänyt ihmisiä PALJON tälle sairaudelle, joten tiedän myös miltä tuntuu, kun tämän sairauden vuoksi käännetään selkä.

Yhtä kaikki. Ilman rehellisyyttä ei ole riippumatonta elämää. Vaikka se sitten merkitsisikin ihmisten menettämistä.


Kuinka kukaan voi minua rakastaa?

Kysymys, jota olen pohtinut elämässäni viimeiset... kymmenisen vuotta. Kuinka kukaan voi rakastaa ihmistä, joka salailee, valehtelee, pettää ja manipuloi, jotta voi pelata. Vastaus: vaaditaan ne ihmiset, jotka näkevät minut. Minut sen kaiken alta.

Olen rakastava ja välittävä ihminen. Teen kaikkeni läheisteni ja jopa ei niin läheisten ihmisten vuoksi, jos vaan koen epäoikeudenmukaisuutta. Teen kaikkeni silloinkin kun itse kärsin siitä. Toinen minäni on häikäilemätön valehtelija ja rikollinen, joka aiheuttaa läheisilleen ongelmia ja surua. Ja joka tekee mitä tahansa päästäkseen yhdestä valheellisesta päivästä toiseen. Tuo toinen minä pelaa rahat, joilla oli päättänyt ostaa lapsilleen jotain kivaa. Tuota toista minääni en ole nähnyt tänä vuonna kertaakaan. Hyvä niin, en ole häntä kaivannutkaan. Tuo toinen minä valtasi persoonani ja työnsi oikean minäni nurkkaan. "Ei sinua kukaan voi rakastaa". Tuo toinen minäni kertoi, että ainoa ulospääsy on tappaa itsensä.

Kun päätin viimeistä kertaa ja toisaalta ensimmäistä kertaa ihan oikeasti pelastaa elämäni, päätin myös selvittää mikä minua vaivaa. Karusti sanottuna: onko minulla jokin sairaus joka laittaa minut tuhoamaan elämäni, vai onko minulla "vain" sairaus nimeltä peliriippuvuus. Toisaalta tiesin vastauksen jo itsekkin- olin jo lueskellut PALJON mitä tulee peliriippuvuuteen ja sen totaaliseen sairaaseen häikäilemättömyyteen, mutta halusin varmistaa asian niin läheisteni kuin itsenikin vuoksi. Jos minulla olisikin todettu mielenterveydellinen sairaus, olisin osannut omalta osaltani tulevaisuudessa tarkkailla vaarakohtia/auttaa itseäni lääkehoidolla.

Varasin ajan terveyskeskuslääkäriltä, joka omalta osaltaan jo tiesi tilanteestani. Ilmaisen huolestuneisuuteni ja pyysin päästä psykiatrin arviointiin. Sain lähetteen ja n.2 kuukauden päästä istuin psykiatrin juttusilla. Vastaus oli se mitä olinkin epäillyt: vakava peliriippuvuus (toiminnallinen riippuvuus).

Vaikka toisaalta koin helpotusta; minulla ei ole sairautta, joka esim.vaatisi jatkuvaa lääkehoitoa tai esim.pompsahtaisi esiin yllättäen, osittain ahdistus nosti päätään. Minulla ei ole mitään mihin vedota. Turvapaikkaa. Peliriippuvuus itsessään on niin nuori ja tuntematon diagnoosi, että ulkopuolisille ihmisille se näyttäytyy lähinnä ongelmana, josta pääsee vain olemalla pelaamatta. Kyse on kuitenkin hirvittävän laaja-alaisesta ongelmasta, joka pahimmillaan tuhoaa ihmisen totaalisesti. Niinhän se teki minullekkin.  Mutta peliriippuvuus ei aiheuta empatiaa samalla tavalla kuin muut sairaudet- riippuvuus ylipäänsä koetaan itseaiheutettuna. Toisaalta ymmärrän sen. Riippuvaiset tekevät niin paljon pahaa ympäristölleen, että empatia voi olla kiven alla. Harva ihminen katkaisee välejään syöpäsairaaseen. Riippuvaisen sen sijaan voi jättää yksin.

En ole vihainen tai katkera kenellekkään, jonka olen menettänyt matkani varrella sairauden takia. Itsehän olen törkyni tehnyt. Mutten suostu enää koskaan vihaamaan tai alentamaan itseäni: minä en tätä valinnut. Minä en pyytänyt 10 vuotta helvettiä, yksinäisyyttä ja sielun syövää salailua. Minä olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut pienillä askeleilla elämään uudelleen ja tuo matka jatkuu lopun elämääni. Minullakin on oikeus hymyillä peilille.

-J-

Päiviä pelaamatta: 1 lisää

Arpajaislaki

Kröhöm. Tämä teksti vaatii suurta pinnistelyä ja jäsentelyä, jotta siitä tulee teksti, eikä purkaus, jossa vilisevät kirosanat ja jonka sisä...