tiistai 30. toukokuuta 2017

Ei ole enää niin pimeää

Muistan miten huusin autossa. Huusin tuskaa, täyttä tuskaa. Päätös oli tehty, elämä loppuu tänään. Nyt pitäisi vaan keksiä miten. En voi ajaa autolla toista autoa päin, sitä en voi tehdä muille ihmisille.

Ajan mökille. Olen päättänyt hukuttautua. On lokakuu, joten vesi on kylmää. Mietin mielessäni kuinka hukkuminen tapahtuu. Mitä jos joku näkee ja tulee pelastamaan minut? Mitä jos itse yritän räpiköidä vedestä pois? Ei, hukuttautuminen ei käy. Häkä. Häkään voi kuolla. Jos laitan puita pesään ja jätän luukut kiinni. Sehän on armollinen tapa kuolla, nukkua pois.

Kännykkä kiinni. Kirjeet läheisille. Kirje poliisille.
Huutoa. Tuskaa. Itkua. Tästä ei ole enää muuta ulospääsyä. Minun on tapettava itseni. En voi elää tämän häpeän kanssa. En vain pääse täältä ulos.

Minulla on jotain alkoholia mukana. En muista mitä. Juon sitä ja käyn saunakamariin. Puita pesään. Savuttaa. Nukahdan.

"Voi luoja, voi luoja olen edelleen elossa." Kuulen ääniä, se on mummuni joka itkee ja huutaa. Tuffani nostaa minut ulos saunakamarista. "Miten en onnistunut tässäkään". Mitä se tyttö on mennyt tekemään, rakas herää. Kuulen asioita, mutta olen kuin irrallaan vartalostani.

Ambulanssi. Sairaala. Minulla on maski naamalla, olen hengittänyt häkää pitkään. Sairaanhoitajat riisuvat minut. "Voi luoja, miten minä olen tässä tilanteessa". Tuttuja ihmisiä ottamassa verikokeita, hoitajina.

Kun nyt jälkeenpäin mietin, minulla todella oli enkelit matkassa. En kertonut kenellekkään mihin olin menossa, puhelimeni oli pois päältä. Minä en ollut menossa yrittämään. Minä menin tekemään. Mummullani on tapana aistia asioita ja tällläkin kertaa vaisto tai jokin suurempi voima ohjasi mökille.

Olen monen monta kertaa miettinyt tuon tapauksen jälkeen, että olisi helpompaa olla kuollut. Olisi helpompaa luovuttaa, olisi helpompaa antaa olla. Tästä on nyt melkein kolme vuotta. Viimeiseen 10 kuukauteen en ole ajatellut mikä olisi helpompaa. Olen ajatellut elämää. Lapsiani, perhettäni, itseäni. Minulla on paljon annettavaa.

Tiedän, että läheiseni lukevat tätä blogia. Haluan sanoa teille mummu ja tuffa, että kuulin sananne ja olen kantanut tuskaanne mukanani tähän päivään saakka. Olen sydämeni pohjasta pahoillani, että jouduitte tilanteeseen, johon kenenkään ei koskaan pitäisi joutua. Kiitos, että pelastitte henkeni.

Äiti ja isä: itse äitinä, nyt kirkkaammalla mielellä olen ajatellut miltä teistä vanhempina on tuntunut. Tyttären päätön harhailu, itsetuhoinen käyttäytyminen ja halu tuhota ja tappaa itsensä. Tiedän, että osa teistä on kuollut minun mukanani. Mutta kuten minulla, myös teillä on oikeus uuteen aamuun. Toivon, että minun tervehtymiseni näkeminen antaa voimia uskoa tulevaan.

Veljelleni haluan sanoa, etten pimeässä nähnyt edes itseäni, saati sinua tai tekojeni vaikutuksia. Toivon, että pystyt näkemään minut sellaisena kuin olen, sairauteni läpi. Ja toivon, että hyödynnät elämässäsi elämänkokemusta jota sinulla on aivan liikaa ikääsi nähden.

Miehelleni ja lapsilleni: ilman teitä ei olisi minua. Ilman luottamusta teidän rakkauteenne asiat olisivat toisin.

Ei ole enää niin pimeää.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kuka pelkää postimiestä?

Kirjoittelin Takuusäätiön sivuille postimiehen ja elämän pelosta. Kirjoituksen pääset lukemaan  tästä!