keskiviikko 24. toukokuuta 2017

Käytännön asioita osa 2

Mistä apua?

Kuten jo edellisessä käytännön osiossa kerroin, asian ääneen sanominen; rehellisyys on tärkeintä. Elintärkeää. Ilman sitä ei ole parannusta. Jos olet jo matkalla parempaan elämään, mutta koet läheisille kertomisen hankalaksi (jota en voi tarpeeksi painottaa!!!!) tässä muutama muu paikka, josta itse olen saanut apua:

Akuutissa vaiheessa: psykiatrinen osastohoito. Tämä vaihtoehto tuli minulle "tarpeeseen" itsemurhayritykseni jälkeen. Henkilökohtaisesti en koe, että olisin sieltä saanut juurikaan apua peliongelmaani, mutta koska olin juuri päättänyt lopettaa maallisen elämäni, oli vaihtoehto elintärkeä. Itselleni osastopäiviä ei kertynyt montaakaan ja olin niin huonossa kunnossa henkisesti (monesta syystä) etten voi laskea tuota ajanjaksoa paranemisprosessiini. Pelasinhan tuon jälkeen vielä paljon.

A-klinikka: oikeastaan ainoa paikka, joka tietääkseni on perehtynyt peliriippuvaisten hoitoon (ilmaisista hoitomuodoista siis). Kävin psykoterapeutin juttusilla A-klinikalla jonkun aikaa. En osaa sanoa hoidon tasosta mitään, koska olin silloin vielä täysin kiinni pelaamisessa ja valehtelin itselleni ettei ongelmaa ole. Koska en asiaa myöntänyt, olivat käynnit lähinnä muiden syyttelyä, johon terapeutti innolla ryhtyi mukaan. Osasin siis valehdella hänetkin mukaan juttuihini, mikä osaltaan kertoo vain peliriippuvaisen totaalisesta manipuloinnin taidosta. Nyt kun olen oikeasti paranemisprosessissa mukana, olen aloittamassa käynnit uudelleen ja uskon ja toivon, että niistä on hyötyä minulle. Tästä lisää, kun käyntejä on alla enemmän.

Terveyskeskus: minulla kävi tuuri, kun varasin ajan terveyskeskuslääkäriltä, joka ymmärsi tilanteen vakavuuden. Menimme lääkäriin yhdessä mieheni kanssa ja kerroin rehellisesti mikä minua vaivaa. Tuolla käynnillä minulle aloitettiin pieni mielialalääkitys, jota vastaan olin totaalisesti. Jos olisin mennyt vastaanotolle yksin, en olisi lääkitystä ottanut. Mieheni piti asiaa kuitenkin tärkeänä ja hyvä niin. Aloitin lääkityksen, joka ei ole muuttanut minua miksikään- toisaalta en tiedä, onko sillä ollut mieltä piristävä vaikutus. Mitään negatiivista sanottavaa lääkityksestä ei kuitenkaan ole.
Lääkäri ehdotti myös perhetyöntekijän käyntejä. Olin aivan kauhuissani. Vaikka olenkin sössinyt elämäni totaalisesti, niin olen aina hoitanut lapseni hyvin. Mielessä vilisivät lastensuojelu ja muut kammotukset ja ajatus tuntui todella kammottavalta. Mieheni "painostuksesta" otimme avun kuitenkin vastaan. (Perhetyöstä lisää myöhemmin)

Neuvola: koska minulla on lapsia, olemme vielä neuvolapalveluiden piirissä. Päätin kertoa neuvolassa suoraan ongelmistani. Ja se kannatti! On niin totaalisen puhdistavaa olla rehellinen ja puhua. Tajusin, ettei kukaan terveydenhuollossa ole tuomitsemassa minua tai viemässä lapsiani pois peliongelmani takia, vaan kaikki haluavat auttaa. Tämän asian tiedostaminen on ollut suuri askel paranemisessani. Avun vastaanottaminen.

Sairaanhoitajan vastaanotto: kävin jonkun aikaa juttelemassa viikottain sairaanhoitajalle asioistani. Siitä mitä olen tehnyt, miltä minusta tuntuu, mitä toivon tulevaisuudeltani. Kaikesta. Minä vain puhuin. Tuntui kuin kymmenen vuoden salailu olisi valunut suustani juoksevana virtana ja joka kerta vastaanotolta kävellessäni yksi kivi oli poissa repustani.

Psykiatrin konsultaatio: koska peliongelma on niin laaja-alainen ongelma, suosittelen hakeutumaan psykiatrin juttusille paranemisprosessin alussa. On tärkeää selvittää konkreettisesti syitä pelaamiselle, jotta paraneminen voi todella alkaa. Psykiatrin pakeille pääset terveyskeskuslääkärin lähetteellä. Valitettavasti voit joutua odottamaan aikaa jonkun verran kaupungista/kunnasta riippuen. Itse pääsin psykiatrille 2 kuukauden päästä terveyskeskuslääkärin lähetteestä.

Peli Poikki puhelinterapia: tähän palveluun kannattaa rekisteröityä HETI kun päätös lopettamisesta on tehty. Palveluun on jonoa, joten joudut jonottamaan jonkin aikaa. Itselläni meni n.4 kuukautta. Palvelussa tehdään tehtäviä ja joka viikko näitä tehtäviä käydään läpi terapeutin kanssa puhelimitse noin tunnin kestävän session aikana. Suosittelen.


Siinä muutamia paikkoja, joista minä olen saanut apua. Minulla on käynyt tuuri: kun olen täysin avoimena ja sielu paljaana pyytänyt apua, eteeni on sattunut äärimmäisen ihania terveydenhuollon ja sosiaalityön ammattilaisia. Huomauttaisin, että tässäkin asiassa avainasemassa on ollut oma halu ja tietoisuus: tämä ei voi jatkua näin.

Itselläni tilanne oli niin vakava, että ainoa kysymys joka oli jäänyt jäljelle oli: haluatko elää vai kuolla?

Päätin elää. Täysillä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kuka pelkää postimiestä?

Kirjoittelin Takuusäätiön sivuille postimiehen ja elämän pelosta. Kirjoituksen pääset lukemaan  tästä!