tiistai 23. toukokuuta 2017

Kuinka kukaan voi minua rakastaa?

Kysymys, jota olen pohtinut elämässäni viimeiset... kymmenisen vuotta. Kuinka kukaan voi rakastaa ihmistä, joka salailee, valehtelee, pettää ja manipuloi, jotta voi pelata. Vastaus: vaaditaan ne ihmiset, jotka näkevät minut. Minut sen kaiken alta.

Olen rakastava ja välittävä ihminen. Teen kaikkeni läheisteni ja jopa ei niin läheisten ihmisten vuoksi, jos vaan koen epäoikeudenmukaisuutta. Teen kaikkeni silloinkin kun itse kärsin siitä. Toinen minäni on häikäilemätön valehtelija ja rikollinen, joka aiheuttaa läheisilleen ongelmia ja surua. Ja joka tekee mitä tahansa päästäkseen yhdestä valheellisesta päivästä toiseen. Tuo toinen minä pelaa rahat, joilla oli päättänyt ostaa lapsilleen jotain kivaa. Tuota toista minääni en ole nähnyt tänä vuonna kertaakaan. Hyvä niin, en ole häntä kaivannutkaan. Tuo toinen minä valtasi persoonani ja työnsi oikean minäni nurkkaan. "Ei sinua kukaan voi rakastaa". Tuo toinen minäni kertoi, että ainoa ulospääsy on tappaa itsensä.

Kun päätin viimeistä kertaa ja toisaalta ensimmäistä kertaa ihan oikeasti pelastaa elämäni, päätin myös selvittää mikä minua vaivaa. Karusti sanottuna: onko minulla jokin sairaus joka laittaa minut tuhoamaan elämäni, vai onko minulla "vain" sairaus nimeltä peliriippuvuus. Toisaalta tiesin vastauksen jo itsekkin- olin jo lueskellut PALJON mitä tulee peliriippuvuuteen ja sen totaaliseen sairaaseen häikäilemättömyyteen, mutta halusin varmistaa asian niin läheisteni kuin itsenikin vuoksi. Jos minulla olisikin todettu mielenterveydellinen sairaus, olisin osannut omalta osaltani tulevaisuudessa tarkkailla vaarakohtia/auttaa itseäni lääkehoidolla.

Varasin ajan terveyskeskuslääkäriltä, joka omalta osaltaan jo tiesi tilanteestani. Ilmaisen huolestuneisuuteni ja pyysin päästä psykiatrin arviointiin. Sain lähetteen ja n.2 kuukauden päästä istuin psykiatrin juttusilla. Vastaus oli se mitä olinkin epäillyt: vakava peliriippuvuus (toiminnallinen riippuvuus).

Vaikka toisaalta koin helpotusta; minulla ei ole sairautta, joka esim.vaatisi jatkuvaa lääkehoitoa tai esim.pompsahtaisi esiin yllättäen, osittain ahdistus nosti päätään. Minulla ei ole mitään mihin vedota. Turvapaikkaa. Peliriippuvuus itsessään on niin nuori ja tuntematon diagnoosi, että ulkopuolisille ihmisille se näyttäytyy lähinnä ongelmana, josta pääsee vain olemalla pelaamatta. Kyse on kuitenkin hirvittävän laaja-alaisesta ongelmasta, joka pahimmillaan tuhoaa ihmisen totaalisesti. Niinhän se teki minullekkin.  Mutta peliriippuvuus ei aiheuta empatiaa samalla tavalla kuin muut sairaudet- riippuvuus ylipäänsä koetaan itseaiheutettuna. Toisaalta ymmärrän sen. Riippuvaiset tekevät niin paljon pahaa ympäristölleen, että empatia voi olla kiven alla. Harva ihminen katkaisee välejään syöpäsairaaseen. Riippuvaisen sen sijaan voi jättää yksin.

En ole vihainen tai katkera kenellekkään, jonka olen menettänyt matkani varrella sairauden takia. Itsehän olen törkyni tehnyt. Mutten suostu enää koskaan vihaamaan tai alentamaan itseäni: minä en tätä valinnut. Minä en pyytänyt 10 vuotta helvettiä, yksinäisyyttä ja sielun syövää salailua. Minä olen viimeisen puolen vuoden aikana oppinut pienillä askeleilla elämään uudelleen ja tuo matka jatkuu lopun elämääni. Minullakin on oikeus hymyillä peilille.

-J-

Päiviä pelaamatta: 1 lisää

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Pintaa syvemmältä

Kuva: Yle/Harri Hinkka Huomenna lauantaina klo 17.10 TV1 käsitellään tarinaani ja peliriippuvuutta vähän pintaa syvemmältä. Olin ...