Välineurheilua

Kuinka usein ajattelen nykyään pelaamista? En juurikaan koskaan. Ja kun ajattelen, ajatukset liittyvät usein sen negatiivisiin puoliin. En siis kaipaa pelaamista.

Olenko siis parantunut? En. Olen aina peliriippuvainen. En voi koskaan pistää euroakaan rahapeleihin.

Kuten olen edellä kertonut, iso askel paranemista oli raha-asioiden luovuttaminen mieheni käsiin. Pystyn käyttämään käteistä, käymään kaupassa jne. mutten pysty olemaan missään tekemisissä verkkopankkitunnuksieni kanssa. Miksi? Juurihan kerroin, etten ajattele pelaamista.

Koska minulla on sairaus. Se on aina minussa, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Jotta olen päässyt rauhaisaan yhteiseloon sairauteni kanssa, on se vaatinut toimia. Toimia, joista en uskalla, enkä tule uskaltamaan luopua vielä pitkään aikaan elämässäni.

Mistä minä tiedän, mitä tapahtuisi, jos minulla olisi pääsy kasinoille ja kädessäni verkkopankkitunnukset ja tilillä rahaa? En mistään. Voihan hyvin olla, että jatkaisin elämääni samalla tavalla kuin nytkin. Mutta sen verran nämä vuodet ovat minulle opettaneet, etten ota sitä riskiä. Minulla ei ole mitään tarvetta siihen. Ei kai parantunut alkoholistikaan käppäile ympäriinsä kossupullo taskussa? Sillä sitä nuo verkkopankkitunnukset ovat. Väline. Väline riippuvuudelle.

Jos et vielä ole päässyt eteenpäin prosessissasi, usko minua. Vain luovuttamalla välineet pystyt aloittamaan puhtaalta pöydältä.

Yksinäisyydestähän minun piti kirjoittaa. Pitänyt jo muutamaan otteeseen. Keittiöpsykologi minussa epäilee, että aihe on niin suuri ja kipeä, että teksti antaa vielä odotuttaa itseään.

Odottakoon. Onhan tässä aikaa. Huomenna on taas uusi päivä.

Pelaamattomia päiviä: pian 10 kuukautta!

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kuka pelkää postimiestä?

Kellä kulta, sillä onni...