torstai 29. kesäkuuta 2017

Raha pyörittää maailmaa

Tänään lehdessä kerrottiin aivan järkyttävästä tragediasta Helsingissä. Mies surmasi vaimonsa ja asunnosta löydettiin ruumiiden lisäksi 3-vuotias (onneksi kunnossa oleva) poika. Iltalehden onkimien tietojen mukaan mies oli taloudellisesti täysin kusessa- viimeisin velkomustuomio oli surmapäivältä. Minä en tietenkään tiedä, mikä on surman taustalla ollut, mutta sen tiedän, että taloudelliset vaikeudet ajavat ihmiset totaalisen epätoivoisiin tekoihin.

"Itseppä on elänyt varojensa yli". Jep. Niin on. Näinhän se usein on. On eletty yli varojen- otettu luottoa luoton päälle (Poisluen nyt rahapeliriippuvuuden tästä kuviosta). Eikä aina ole edes kyse työttömyydestä tai kissan lonkkaleikkauksesta tai jostain muusta epäonnisesta tapahtumasta. Hyväksytään nyt, että joskus ihmiset elävät yli varojensa. Eivät ymmärrä. Ovat erehtyväisiä. Näitä ihmisiä on tässä maassa paljon.

Ollaan nyt siis tilanteessa, jossa luottoja on otettu luottojen päälle ja taloudellinen vanne alkaa olemaan niin kireällä, että happi loppuu. Miten tässä vaiheessa saa apua? Ei mitenkään. Kuntien velkaneuvonnat pursuavat yli äyräiden. Luottotiedot ovat menneet- mikä sinänsä ei haittaa, parempi niin- ei enää yhtään lainaa, mutta samalla myös mahdollisuus vakuutuksiin, puhelinliittymään jne.poistuu. Olet 2.luokan kansalainen.

Velat, joissa on totaalisen sairas ja laillisesti laiton korko ja perintäkulut, ovat kasvaneet 50% siirtyessään ulosottoon. Siellä jokaisesta lyhennyksestäsi osa menee hemmetilliseen korkoon, osa ulosottomaksuun ja pienin pieni osa itse velan maksuun. Olet tuomittu.

Nyt voimme palata taas siihen "itseppä ongelmasi aiheutit"- osioon. Niinpä. Se on kyllä totta. Itseppä aiheutit. Mutta tämä meidän kaikkien oma koti- meidän oma yhteiskuntamme- ei missään nimessä auta yhtäkään velkaantunutta ihmistä. Pikemminkin lait on luotu suojelemaan niitä yrityksiä, jotka perintätoimillaan ajavat ihmiset totaaliseen tuhoon ja jopa hirvittävän epätoivoisiin tekoihin.

Taloudellinen epäonnistuminen on totaalinen häpeä yhteiskunnassamme. Luottotiedottomuus merkitsee sitä, ettei sinuun voi luottaa. Ihminen saattaa menettää luottotietonsa vuosikausiksi- olla tuomittu epäluotettavaksi vuosikausiksi. Tapostakin saa vähemmän.

Jos puhuisimme ääneen asioista, taloudellisista ongelmista, niin monen kohtalo voisi olla toinen. Rahattomuus, luottotiedottomuus, velkavankeus ja ulosotto ovat järkyttävän ahdistavia ja hirvittäviä asioita. Mutta niistä selviää. Tai vaikkei selviäisikään, niin niiden kanssa oppii elämään. Tärkeintä on muistaa, että elämässä on niin paljon muutakin. Elämä itsessään.

Kun aloin kirjoittamaan tätä blogia, niin tarkoitukseni oli auttaa sekä itseäni, että muita. Peliongelman ja taloudellisten ongelmien kanssa kärsiviä. Kuten jo aiemmin kirjoitin, en tiedä oliko perhesurman taustalla taloudellinen ahdinko, mutta jos oli, niin olen oikealla suunnalla. Jos edes yksi ihminen saa kirjoituksistani lohtua elämään, niin se on jo paljon. Jos edes yksi ihminen päättää antaa itselleen armoa ja jatkaa elämää, niin se on jo enemmän kuin toivon.

Raha saattaa pyörittää maailmaa ja materiaa, mutta jos perheelläsi on ruokaa ja katto pään päällä, voit unohtaa sen pyörimisen ja keskittyä siihen mikä on tärkeää. Läheisiin.





keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Ihan vaan vähän pelejä ja viinaa

http://www.raymond.fi/paajuttu/veto-korjasi-peliriippuvuuden/

Vanha ystäväni Veikkaus muisti taas postitse perhettäni- tällä kertaa toki miestäni, Veikkauksen tms. asiakaslehdellä: Raymondilla.

Kuten aina, tuohon kaksinaismoralistiseen raamattuun oli ängetty tarina peliriippuvuudesta ja siitä öö.. selviytymisestä? Lauseessa on kysymysmerkki, koska en ole aikoihin lukenut noin äärimmäisen paskaa journalistista tuotosta. Kyseinen juttu on luettavissa linkistä yllä. Pointtina kuitenkin se, että peliriippuvainen alkoholisti selätti ongelmat ja pelaa nyt vain pokeria kasinolla, jota jutussa kutsuu olohuoneekseen ja juo viinaa käyttämällä "villiä korttia".

Jos tietoisuus riippuvuuksista on tällä tasolla, että ihan painetussa aviisissa annetaan riippuvaisen kertoa selviytymistarinanaan kertomusta, jossa lopputulema on edelleenkin pelaaminen.... olen sanaton.

Onneksi jutun lopussa oli Peluurin numero. Voi sitten soitella sinne jos on sillee vähän niinku ongelmia sen pelaamisen kanssa.

Helvetti.

keskiviikko 14. kesäkuuta 2017

Dementia

Ihmisen mieli on yksi kiehtovimmista ja toisaalta pelottavimmista asioista, jonka tiedän. Minun mieleni on tehnyt kepposensa minulle, pettänyt minut hankkimalla itselleen riippuvuuden ja pilaamalla elämäni. Toisaalta mieleni on aivan huikean rohkea ja kannustava- mieleni on saanut minut eheytymään ja parantumaan ja oppimaan uusia tapoja. Joskus mieleni on paskamainen ja aiheuttaa minulle pahaa oloa- kertomalla miten huono olen ja miten olen pilannut kaiken. Omituisin asia mitä mieleni on tehnyt, on unohtaminen. Mieleni on osittain unohtanut viimeisen kymmenen vuoden tapahtumat.

Riippuvaisena mieleni oli viholliseni. Enhän saanut sitä kuriin. Järkeni ja moraalini sanoi toista ja mieleni teki ja tahtoi toista. Me emme tulleet toimeen. Kun tein sovinnon mieleni kanssa ja lupasin tutustua häneen kunnolla, pääsimme yhteistyön alkuun. Annoin mieleni purkautua kun minua suretti tai jokin ilahdutti minua. Päästin mieleni; mielipiteeni valloilleen, kun koin ettei minua kohdeltu oikein tai reilusti. Ja kun oikein aloin asiaa miettimän, tajusin ettei mieleni ollut toteuttanut itseään moniin vuosiin. En ollut antanut sen oikeasti surra tai iloita tai tuntea tai vihata. Kaikki oli ollut vain pintapuolista. Siksi mieleni päätti temppuilla. Hakea huomiota kuin pieni lapsi. 

Olen pohtinut paljon viime vuosia ja tajunnut, että minulla on moni asia ja tapahtuma tai elämänvaihe täysin hämärän peitossa. Minä en vain muista. Se asia on hämmentänyt minua, kunnes tajusin, että mieleni yrittää vain auttaa minua. Menneisyydestä ja virheistä pitää oppia ja omaa tuhoisaa käytöstään tarkastella, mutta vanhassa märehtiminen ei tee hyvää kenellekkään. Niinpä mieleni on pyyhinyt minulta muistoja. 

Tulemme nykyään jotenkuten toimeen. Edelleenkin koen, että mieleni petti minut, mutta työstämme asiaa. Olen luvannut olla syöttämättä valheita mielelleni ja olen antanut surun, ilon ja pettymyksen tunteillekin luvan näyttäytyä kun siltä tuntuu. Mieleni ei ole luvannut palauttaa vanhoja muistoja, mutta viimeiset 10 kuukautta hän on tallentanut kiintolevylle kristallinkirkkaasti. Kirkkaammin, kuin koskaan aiemmin.

tiistai 13. kesäkuuta 2017

Mitä sinä tekisit jos voittaisit?

Mitä sitä sitten tekisi, jos voittaisi? Ennenkuin pelaaminen on lipsahtanut sairauden puolelle-suoranaiseksi maniaksi, on tavoitteena varmasti ollut rikastuminen. Varmasti jokainen suomalainen on joskus haaveillut lottovoitosta. Minulle tuo lottovoitosta haaveileminen teoreettisella tasolla (enhän edes pelaa lottoa- minulla on nollatoleranssi kaikkiin rahapeleihin) tuntuu hämmentävältä. Voiko peliriippuvainen, toipuva sellainen, miettiä mitä tekisi lottovoitolla?

No. Tilanne nyt on se, että vaikka minä olenkin peliriippuvainen, mieheni ei ole. Ja hän tekee joskus lottoa. Aloin joku päivä miettimään, mikä meidän elämässämme muuttuisi, jos mieheni ja näin ollen perheemme voittaisi lotossa. Mitä lottovoitolla saisi, mitä meillä ei vielä ole?

Velat maksettaisiin, tietysti. Mies varmasti haluaisi uuden auton ja aivan varmasti ostaisimme unelmiemme kodin- loppuelämämme kodin. Haluaisin myös matkustaa lasten kanssa. Suomessa pohjoiseen ja ulkomailla johonkin lämpöiseen viikoksi. Siinäpä nuo toiveet.

Kun nyt tarkastelen tuota listaa, niin huomaan että nuo kaikki haaveet- hyvinkin arkipäiväiset haaveet, ovat kaikki toteutettavissa. Jonain päivänä asumme varmasti unelmiemme kodissa- se kun ei ole mikään miljoonalukaali. Aivan varmasti vielä jonain päivänä mies saa kaasutella menemään jos ei uudella, niin ainakin uudehkolla autolla. Ja aivan varmasti jonain päivänä pystyn viemään lapseni lomalle. Kaikki haaveemme ovat toteutettavissa normaalilla työnteolla ja odottamalla.

On vapauttavaa tajuta, että omat haaveet ovat hyvin tavanomaisia; asioita, joita jokainen voi saavuttaa. Lottovoitosta haaveilu kuuluu kai jollain tavalla meidän suomalaisten identiteettiin, eikä siinä ole sinänsä mitään pahaa. Varsinkin jos haaveilu saa arvostamaan omaa elämäänsä.

Minulla on perhe ja tunnen itseni ensimmäistä kertaa elämässäni. Edessä on vielä pitkiä kilometrejä kuljettavana, mutta minulla on ihmisiä joiden kanssa kuljen matkani. Ei kukaan varmaankaan lottovoitosta kieltäytyisi- en minäkään, mutta haaveilun tasolla se jää vain pieneksi ohimeneväksi höpsöilyksi. En jää enää tuohon haaveeseen kiinni vaan annan sen mennä menojaan. Palaan arkeeni, joka jo itsessään ihmisineen on elämäni suurin lottovoitto.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Mainonnan uhri










Tässä vielä iltakevennyksenä tämän päivän saldoa. Tähän lisäksi kaksi puhelua joihin en vastannut, toinen CasinoEurolta ja toinen Casumolta. Sähköposteja tässä on noin 20% päivän saldosta. Kaikista paikoista olen pelitilin sulkenut, kertoen sairaudestani. Suurimmasta osasta poistanut uutiskirjeet ja asettanut markkinointikiellon. Ja olen tehnyt tämän monta kertaa. Nykyään vain soittelu, perinteiset kirjeet ja tekstiviestit vituttavat, sähköpostit menevät suoraan roskiin. Minua tämä vain vituttaa, jonkun toisen tämä voisi sysätä takaisin pelaamaan. Ja juuri siksi Casinot näitä lähettelevätkin, kielloista huolimatta. Totaalisen moraalitonta.

Häpeä

Miltä tuntuu, kun sinun tuskasi ja sairautesi on levinnyt yksipuoliseksi sosiaalipornoksi ihmisille? Ihmisille, jotka tuomitsevat sinut joko suoraan tai vaihtoehtoisesti blokkaavat kokonaan elämästään? Tai kun hiljaisuus ja katse sanoo enemmän kuin yksikään sana tai lause. Miltä se tuntuu?

Se tuntuu sanoinkuvaamattoman oksettavalta, ahdistavalta, surulliselta, häpeälliseltä ja yksinäiseltä. Se tuntuu siltä kuin vartalo räjähtäisi tuhansiin solupalasiin pelkästä kivusta ja häpeästä. Se tuntuu myös vihana- sanoinkuvaamattomana vihana ihmisiä kohtaan, jotka ovat valmiita tuomitsemaan kuulopuheiden perusteella.

Miten siitä selviää tai miten sen kanssa oppii elämään?

Ei mitenkään. Ei niin mitenkään. Ja silti jotenkin, minä olen tässä. Käyn ulkona, töissä, kaupassa. Häpeä, kipu, viha ja suru ovat mukanani vielä melkeinpä aina.

Pelaaminen ja tekemäni pahat asiat ovat aiheuttaneet monia peruuttamattomia asioita. Negatiivisista asioista olen puhunut jo aiemmin ja ne ovat kai aika selviä- pelaaminen aiheuttaa pelkkää tuskaa. Mutta on myös positiivisia asioita. Tämän asian kanssa kamppailleena minulle on selvinnyt, miten ihmiset joita pidin lähelläni toimivat tilanteessa, jossa joku onkin epäkelpo, luuseri. Osa läheisistäni toimi niin, että vietän koko loppuelämäni kiittäen heitä heidän tuestaan. He tekivät minulle sen, minkä minä olisin tehnyt heille. Seisonut rinnalla vaikka mikä tulisi. Osa läheisistäni päätti unohtaa minun olemassaoloni. Toki, olin heitä satuttanut- sitä en kiellä, enkä koskaan tule kieltämään. Mutta kaikki apu, jota minusta oli irti otettu ennen paljastumistani, heivattiin roskiin. Minua ei enää ole. Ja jos on, niin ei muissa kuin pahoissa puheissa.

Olen miettinyt paljon sitä, miten tulevaisuudessa käy, kun savuverho hälvenee. Kun pelaamattomuus lasketaankin vuosissa, kun elämä normalisoituu. Kun olen mahdollisesti hankkinut itselleni ammatin auttaen muita sairastuneita. Miten sitten käy? Jos he pystyisivät unohtamaan, pystyisinkö minä?

Tällä hetkellä vastaus on: en. Olen löytänyt jonkinlaisen kunnioituksen itseäni kohtaan ja aion pitää siitä kynsin ja hampain kiinni. En aio ikinä enää ottaa elämääni ihmisiä, jotka murskaavat heikompia hädän hetkellä tai vain unohtavat heidät. Ohittavat heidän olemassaolonsa. Minä en halua sellaisia ihmisiä elämääni.

Minä arvostan empatiaa, ymmärrystä, solidaarisuutta ja auttamista ja pyrin sitä joka päivä elämässäni jollain tavalla muille antamaan. Siksi koen, että olen sen myös itse ansainnut.

Niin että miten sen häpeän kanssa oppii elämään? Ei mitenkään. Mutta päivä päivältä kun rakastat itseäsi enemmän, ne moikkaamattomuudet ja "en halua olla missään tekemisissä"- menettävät merkitystään. Sattuvat toki, mutta haavan päälle tulee rupi.

Itseluottamusta rutiineista

Pelaaminen vie päivästä aivan helvetisti aikaa. Oli kyseessä sitten itse pelaaminen, sen suunnittelu tai rahoituksen miettiminen- päivästä kuluu tunteja pelien parissa. Mitä sitten, kun päätös pelaamattomuudesta on tehty? Millä täyttää nuo kaikki ylitse jäävät tunnit? Se on varmasti suurin ongelma, sekä myös ensimmäinen kompastuskivi pelaamisen maailmaan. Mikäli ei siis keksi täyttöä noille tunneille.

En voi puhua kuin omasta puolestani- enhän tiedä millaisessa elämäntilanteessa juuri sinä elät. Itselleni pahinta on toimettomuus. Olen aina ollut ahkera elämän kaikilla osa-alueilla- jopa pelaamisessa :D (huumori on myös osa parantumista! Uskalla joskus nauraa ja heittää vitsiä toilailuistasi, sekin on tervettä). Mutta siis tuo toimettomuus: silloin kun entisessä elämässäni (aika ennen pelaamattomuutta) koin toimettomuutta, menin pelimaailmaan. Nykyään kun pelaaminen näkyy enää pilkahtavina ahdistavina ajatuksina, elämä on jo helpompaa, mutta toimettomuutta vieroksun edelleen ja alussa juuri rutiinit, jotka ovat jääneet elämääni, auttoivat päivissä eteenpäin.

Siivoaminen. Minä siivoan joka_ikinen_päivä. Teen sen joka päivä ja jos jostain syystä en sitä pysty tekemään, oloni ei ole hyvä. En puhu mistään sairaalloisesta desinfioinnista, vaan imuroinnista, pöytien pyyhimisestä jne. Siivoaminen on minulle osittain myös terapeuttista. Koen, että siivoamalla ympäristöni, siivoan myös sieluni. Siivoaminen ja omasta kodista huolehtiminen luo myös jollain tavalla itseluottamusta. Minä pystyn.

Oli rutiinisi mikä tahansa, jokin normiarkeen liittyvä, pidä se ns.matalan kynnyksen tekona. Jos voimavarat ovat heikot, älä ota rutiiniksi jokapäiväistä ikkunoiden pesua. Tarkoitus ei ole tehdä jotain käsittämättömän suurta ja mahtavaa, vaan teko, jolla sinä pysyt tässä elämässä kiinni. Peliriippuvainen ihminen on lopulta jo niin masentunut, että omasta itsestäänkin huolehtiminen takkuaa. Jos näin on, niin rutiinisi voi aluksi olla vaikka hampaiden pesu tai suihkussakäynti. Jotain mitä lupaat itsellesi tekeväsi, ja myös teet sen.

Tärkeää on, että aika, joka jää pelaamisesta täyttyy jollain järkevällä tekemisellä ja vielä tärkeämpää on, että pystyt lupaamaan itsellesi jotain ja myös pitämään sen lupauksen.

Emmehän me pahiten ole muita pettäneet vaan itsemme.


Ensimmäinen kommentti

Tänään on suuri päivä, sillä sain ensimmäisen kommentin! Lukijoita on kävijälaskurin mukaan ollut tuhansia, mutta nyt sain ensimmäisen kommentin ja sen sisällöstä päätellen, kommentti tuli kohtalotoverilta. Mahtavaa!

Oli pakko tulla kirjoittamaan näin lyhyesti, sillä kommentti tuntui todella hyvältä- tälläiset ovat aina pieniä kosketuksia siihen, että_minä_en_ole_ainoa ja että_meitä_on_muitakin.

Minulla on ollut paljon kirjoituksen aiheita, mutta se ihanan kamala tavallinen arkielämä on ollut nyt kiireistä. Tänään illemmalla aion tulla kuitenkin kirjoittelemaan mm.rutiineista jotka auttavat pelaamattomassa elämässä, sekä häpeästä ja siitä miten selviytyä elämässä eteenpäin halveksuvien katseiden alla.

Kiitos vielä kommentoijalle ja mahtavaa, jos minun ajatuksistani on jotain iloa ja hyötyä!

maanantai 5. kesäkuuta 2017

Kun ahdistuksesta tulee normi

Eilen oli ihan tavallinen sunnuntai. Kun illalla istuin sohvalla katsoen televisiota, tunsin ikävän, vanhan tutun niskassani. Tuntui oudolta tuntea se pitkästä aikaa ja kesti kauan, että sain aivoilleni viestin perille: ei ole mitään hätää.

Keskustelin asiasta mieheni kanssa ja kerroin miten vieläkin joskus minut valtaa ahdistava olo sunnuntai-iltaisin. Sellainen olo, kuin alkava viikko pitäisi sisällään jotain pelottavaa. Kiinnijäämisen, pelimaailmassa roikkumisen, rahojen häviämisen. Mitä näitä nyt on. Kestää jonkun aikaa, että ahdistus väistyy, kun kertaan aivoilleni, miten ei ole mitään pelättävää. Ei valheita, ei pelaamista, ei mitään ikävää. Vain arkea. Sitä tavallista.

Kun nyt normaalina minänä koen tuon pienen sunnuntai-illan ahdistuksen kohtalaisen pahana ja häiritsevänä olona, mietin miten helvetissä olen selvinnyt hengissä viime vuodet? Miten ihmeessä jaksoin kantaa sydämessäni sitä kuvottavaa ahdistusta, pelkoa ja petosta?


Edellisyönä heräsin aivan hiestä märkänä aamuyöllä. Näin pitkästä aikaa unta, jossa pelasin. Unessa huusin itselleni, että älä tee sitä ja jopa uni-minäni halusi olla pelaamatta. Aivan kuin jokin vieras voima olisi työntänyt "meidät" pelaamaan.

Vaikken painajaisista niin perustakaan, on toisaalta positiivista, että pelaaminen- jopa unissa, saa aikaan valtavan inhoreaktion ja pakokauhun. Näinä päivinä saa miettimällä miettiä, että mikä siinä joskus oli kivaa tai hauskaa. Vähän niinkuin se paska eksä taas. "Mitä ihmettä mä näin siinä joskus?"

Ahdistus näyttäytyy nykyään vain pieninä häivähdyksinä. Muistoina entisestä. Ihan niinkuin pelaaminen- toiminnallinen riippuvuus- on opittu tapa. Samoin ahdistus tunteena- sen liittyminen tiettyihin tilanteisiin, esim. sunnuntaihin. Opittu tapa. Nyt yritän oppia nauttimaan sunnuntaista niinkuin se olisi perjantai. Thank god it's Sunday.

Hyvää alkavaa viikkoa- tee tästä viikosta elämäsi uusi alku!

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Kevätjuhlan tuntua

Tänään moni koululainen tai opiskelija lopettaa aherruksensa. Edessä on joko kesäloma tai kokonaan uusi alku; vanha tuttu koulumaailma jää taakse ja edessä on aikuistuminen, mahdollisesti jopa uusi kaupunki.

Tänään voi olla myös uusi alku sinulle. Riippuvaiselle jokaikinen päivä voi olla kevätjuhlapäivä. Päivä jolloin saa päästää vanhasta ja aloittaa uuden.

Elämällä on annettavanaan kaikki, kun vaan uskaltaa ottaa kiinni. Olla rohkea, määrätietoinen ja impulsiivinenkin, unohtamatta kuitenkaan kanssaihmisiä ja heidän kunnioittamistaan.

Empatia, rohkeus ja elämänjano vie pitkälle ja antaa myös muille.

Elämä kantaa kyllä.

torstai 1. kesäkuuta 2017

Lähestymiskielto

Ei mene päivääkään ettei puhelin soi. Tai tekstiviesti piippaa. Sähköpostin roskapostikansio pursuaa ääriään myöten. Viimeisimpänä tänään kolahti postiluukusta kirjekuori. "Meillä on ollut sinua ikävä".

Oli kyse sitten Veikkauksesta, Paffista tai ulkomaisista kasinoista, rahapeliyhtiö on kuin paska eksä. Sellainen, joka ei_vaan_ymmärrä, että suhde on tullut päätökseensä.

Olen aikanani avannut joka_ikiseen_nettikasinoon tilin. Joka ikiseen tässä universumissa. Olen sulkenut noista jokaisen tilin, laittanut niin pitkät pelikiellot kuin vaan mahdollista (suomessa 1 vuosi !!!!!!!), lähettänyt sähköpostia, ilmoittanut peliriippuvuudesta ja poistattanut itseni postituslistalta.

N. 7 kertaa viikossa, 2 kertaa päivässä vastaanotan tekstiviestin, jossa minulle luvataan talletuksesta ilmaiskierroksia.
N.7 kertaa viikossa, 10 kertaa päivässä saan sähköpostia, jossa minulle luvataan talletuksesta ilmaiskierroksia.
Ja tänään; tänään minua muistettiin jopa KIRJEELLÄ kotiosoitteeseeni.

Suomessa väännetään tällä hetkellä alkoholilaista. Siitä miten meidän pitää suojella alkoholin ongelmakäyttäjiä ja näin rajoittaa alkoholin myyntiä ja mainontaa. Olisi helvetin hienoa tietää, että mitä pitää tehdä, jotta minä saisin olla edes kotonani rauhassa??? Onko oikein, etten pääse edes oman kotini rauhassa karkuun rahapeliyhtiöitä? Onko minulla mahdollisuus hakea Veikkaukselle lähestymiskieltoa?

Jotenkin vielä ymmärrän rahapeliyhtiöt rahanhimoissaan. Mutta se, että pikavippiyhtiöt lähestyvät minua; luottotiedotonta ihmistä päivittäin? Se jos mikä on resurssien tuhlaamista.

Kuka pelkää postimiestä?

Kirjoittelin Takuusäätiön sivuille postimiehen ja elämän pelosta. Kirjoituksen pääset lukemaan  tästä!