perjantai 9. kesäkuuta 2017

Häpeä

Miltä tuntuu, kun sinun tuskasi ja sairautesi on levinnyt yksipuoliseksi sosiaalipornoksi ihmisille? Ihmisille, jotka tuomitsevat sinut joko suoraan tai vaihtoehtoisesti blokkaavat kokonaan elämästään? Tai kun hiljaisuus ja katse sanoo enemmän kuin yksikään sana tai lause. Miltä se tuntuu?

Se tuntuu sanoinkuvaamattoman oksettavalta, ahdistavalta, surulliselta, häpeälliseltä ja yksinäiseltä. Se tuntuu siltä kuin vartalo räjähtäisi tuhansiin solupalasiin pelkästä kivusta ja häpeästä. Se tuntuu myös vihana- sanoinkuvaamattomana vihana ihmisiä kohtaan, jotka ovat valmiita tuomitsemaan kuulopuheiden perusteella.

Miten siitä selviää tai miten sen kanssa oppii elämään?

Ei mitenkään. Ei niin mitenkään. Ja silti jotenkin, minä olen tässä. Käyn ulkona, töissä, kaupassa. Häpeä, kipu, viha ja suru ovat mukanani vielä melkeinpä aina.

Pelaaminen ja tekemäni pahat asiat ovat aiheuttaneet monia peruuttamattomia asioita. Negatiivisista asioista olen puhunut jo aiemmin ja ne ovat kai aika selviä- pelaaminen aiheuttaa pelkkää tuskaa. Mutta on myös positiivisia asioita. Tämän asian kanssa kamppailleena minulle on selvinnyt, miten ihmiset joita pidin lähelläni toimivat tilanteessa, jossa joku onkin epäkelpo, luuseri. Osa läheisistäni toimi niin, että vietän koko loppuelämäni kiittäen heitä heidän tuestaan. He tekivät minulle sen, minkä minä olisin tehnyt heille. Seisonut rinnalla vaikka mikä tulisi. Osa läheisistäni päätti unohtaa minun olemassaoloni. Toki, olin heitä satuttanut- sitä en kiellä, enkä koskaan tule kieltämään. Mutta kaikki apu, jota minusta oli irti otettu ennen paljastumistani, heivattiin roskiin. Minua ei enää ole. Ja jos on, niin ei muissa kuin pahoissa puheissa.

Olen miettinyt paljon sitä, miten tulevaisuudessa käy, kun savuverho hälvenee. Kun pelaamattomuus lasketaankin vuosissa, kun elämä normalisoituu. Kun olen mahdollisesti hankkinut itselleni ammatin auttaen muita sairastuneita. Miten sitten käy? Jos he pystyisivät unohtamaan, pystyisinkö minä?

Tällä hetkellä vastaus on: en. Olen löytänyt jonkinlaisen kunnioituksen itseäni kohtaan ja aion pitää siitä kynsin ja hampain kiinni. En aio ikinä enää ottaa elämääni ihmisiä, jotka murskaavat heikompia hädän hetkellä tai vain unohtavat heidät. Ohittavat heidän olemassaolonsa. Minä en halua sellaisia ihmisiä elämääni.

Minä arvostan empatiaa, ymmärrystä, solidaarisuutta ja auttamista ja pyrin sitä joka päivä elämässäni jollain tavalla muille antamaan. Siksi koen, että olen sen myös itse ansainnut.

Niin että miten sen häpeän kanssa oppii elämään? Ei mitenkään. Mutta päivä päivältä kun rakastat itseäsi enemmän, ne moikkaamattomuudet ja "en halua olla missään tekemisissä"- menettävät merkitystään. Sattuvat toki, mutta haavan päälle tulee rupi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kuka pelkää postimiestä?

Kirjoittelin Takuusäätiön sivuille postimiehen ja elämän pelosta. Kirjoituksen pääset lukemaan  tästä!