lauantai 26. elokuuta 2017

Riippuvuuksia yhtä kaikki

"Kahden pienen lapsen äidin, sairaanhoitaja Sanna Kallion kujanjuoksu lääkkeiden väärinkäyttäjänä alkoi migreenin hoidosta ja oli päätyä hautaan oman käden kautta. Lopulta mies laittoi hänet valinnan eteen: hoitoon tai ero.
Sanna Kallio, 42, piti kuuden vuoden ajan kulisseja yllä niin vakuuttavasti, että edes lähimmät eivät tajunneet tilanteen vakavuutta. Kahden lapsen äiti veti pahimmillaan päivässä kourakaupalla kipulääkkeitä tai piikitti vahvoja lääkeaineita suoraan suoneen.

Kun olo oli lääkkeiden takia sekava, Sanna selitti tavallistakin pahemman migreenikohtauksen iskeneen. Tai sepitti olevansa surusta sekaisin, koska on kokenut keskenmenon – siten sai sympatiaa ja ymmärrystä.

– Kerran työkaveri sanoi suoraan, että näytin ihan narkkarilta, mutta silloinkin perusteluksi riitti kova migreenikohtaus. Minulla oli aina selitys kaikkeen. Riippuvainen on sellainen, että aina kun huulet liikkuvat, tuppaa tulemaan valhe.

Pahoja migreenikohtauksia lapsesta lähtien saanut Sanna selvisi tavanomaisin lääkkein melkein kolmekymppiseksi. Silloin migreeni äityi sen verran pahaksi, että lääkäri määräsi hänelle Panacodia. Työnsä kautta Sanna tiesi Panacodin aiheuttavan herkästi riippuvuutta, joten kesti ennen kuin hän suostui lääkettä ottamaan.

Riippuvainen on sellainen, että aina kun huulet liikkuvat, tuppaa tulemaan valhe.
LÄÄKE KOUKUTTI Sannan saman tien. Pian lääkettä piti saada koko ajan. Migreenikään ei ehtinyt ilmoitella itsestään, koska sitä lääkittiin jo ennalta.

– Uskottelin ottavani pillereitä migreeniin, mutta sitä lääkkeen tuomaa leijuvaa oloa minä siitä hain.

Hyvää oloa ei tullut enää ensimmäisten kuukausien jälkeen.

– Mutta kuusi vuotta sitä oloa ajoi takaa ja yritti saada aina uudestaan. Uskotteli itselleen, että seuraavalla kerralla niin kävisi, kun ottaisi vaan isomman annoksen.

Jatkuva oksentelu, päänsärky ja tokkuraisuus oli helppo selittää migreenin syyksi, vaikka todellisuudessa vastaavia oireita aiheuttavat myös opioidit eli kipulääkkeet. Sanna onnistui tyydyttämään riippuvuuttaan lähes päivittäin, joten vieroitusoireita hänelle ei ehtinyt tulla kuuden vuoden aikana tulla kuin kerran.

KUN TYÖPAIKALLA huomattiin lääkkeitä katoavan ja Sannaa epäiltiin, hän vaihtoi työpaikkaa. Valviraan tehtiin ilmoitus ja Sannan toimintaa alettiin seurata. Työpaikoilla Sanna uhkaili esimiehiä lakijutuilla, jos hänen toimintaansa pyrittiin puuttumaan ilman selviä todisteita.

– Hyökkäyshän on paras puolustus. Koin olevani työpaikkakiusattu ja ajojahdin kohteena. Kielsin kaiken itseltänikin, olin mielestäni syytön mihinkään. Sitä oli niin sokea. Vasta mentyäni hoitoon tuli mieleen, että mitä jos olisin tehnyt hoitovirheen tai vammauttanut jonkun liikenteessä ajellessani lääketokkurassa.

Vuonna 2008 Sanna alkoi odottaa vauvaa. Hänellä oli kolmannelle lapselle mielestään hyvä perustelu.

– Vauvan avulla ajattelin pystyväni lopettamaan päihdekäytön. Mies ei ollut asiasta innoissaan. En kuitenkaan raiskannut häntä, sillä lopulta hän vain väsyi painostukseeni.

Raskaudesta huolimatta Sanna ei pystynyt lopettamaan lääkkeiden väärinkäyttöä.

Hän oli usein vedonnut keskenmenoon perusteluna sille, että oli ihan muissa maailmoissa.

– En edes muista, kuinka monta kertaa väitin saaneeni keskenmenon. Nyt sitten kävikin niin, että raskaus meni alkuvaiheissaan kesken.

– Näin jälkikäteen voi sanoa, että onneksi keskenmeno tuli. Olihan ajatus lapsesta siinä tilanteessa ihan järjetöntä 
SAIRAALASSA koetettiin löytää keskenmenolle syytä, mutta se ei koskaan selvinnyt. Syöksykierre kohti tuhoa vain kiihtyi.

Kun mikään muu ei tuntunut auttavan, Sanna aikoi laittaa riippuvuudelle lopullisen pisteen. Häpeä ja itseinho olivat niin kovat.

– Olin kirjoittanut itsemurhakirjeen ja olin lähdössä tappamaan itseni. Tarkoitus oli mennä metsään ja ottaa siellä tappava yliannos lääkkeitä. Kyseessä ei ollut mikään avunpyyntö itsemurhayrityksellä vaan olisin kyllä saanut itseltäni hengen valtavalla satsilla aineita. Silloin en nähnyt enää muuta ratkaisua.

Viime hetkillä Sanna alkoi miettiä lapsiaan ja heidän jäämistään äidittömiksi. Hän tuhosi itsemurhakirjeen, mutta pelko kulissien kaatumisesta oli kova.

Valviran valvonnan takia tilanne kolmannella työpaikalla alkoi olla tukala. Myös aviomiehen ja kaksoissisaren epäilyt olivat vahvistuneet. Lopulta mies laittoi Sannan valinnan eteen.

– Minun piti mennä hoitoon tai olisi tullut ero. Tajusin, että menetän lapset, miehen ja kodin.

Sanna meni Minnesota-hoitoon lokakuussa 2009. Samalla hän tunnusti lääkevarkaudet työpaikallaan, ja asia jouduttiin ilmoittamaan poliisille.

– Kerroin sellaisetkin tekoni, joista en ollut jäänyt kiinni. Halusin puhdistaa pöydän kokonaan. Minulle raittius on rehellisyyttä. Ensimmäisiä askelia kohti riippuvuutta on valhe.

Sanna sai sakkorangaistuksen ja Valvira vei häneltä luvan toimia sairaanhoitajana. Sittemmin oikeus ammatinharjoittamiseen on tarkan seurannan jälkeen palautettu.
NYT SANNA hoitaa päihderiippuvuudesta irti pyrkiviä. Hän on nähnyt, kuinka paljon heitä on kaikissa ammateissa, mukaan lukien hoitohenkilökunta ja opettajat. Puhumalla avoimesti omasta lääkeriippuvaisuudestaan Sanna toivoo antavansa kannustavan esimerkin siihen, että lääkehelvetistä on aina mahdollista päästä eroon.

– Jonkun on laitettava itsensä likoon. Tämä on niin iso ongelma, että jonkun on uskallettava puhua, jotta samassa tilanteessa olevat saisivat voimaa pelastaa itsensä tai läheiset osaisivat puuttua ongelmaan, Sanna perustelee.

Hän tietää, kuinka vaikeista asioista on kyse.

– Syyllisyys, häpeä ja itseinho tulivat raitistumisen jälkeen. Tahrasin työni ja vein pohjaa hoitoalan luotettavuudelta. Lasten lapsuusajasta meni vuosikausia ohi sumussa. Sen kyllä muistan, että menetin hermoni lasten kanssa hyvin helposti. Nyt olen ihan eri ihminen.

Myös avioliitto kesti vaikeat vuodet.

– Mieheni on todellinen helmi. Hän kärsi, mutta kesti. Enää avioliittomme ei ole kulissi vaan kaikki on hyvin.

SANNA EI ole pelännyt sortuvansa väärinkäyttöön uudelleen, mutta nyt ilmaantuneiden sydänvaivojen takia hän on joutunut miettimään asiaa.

– Jos minulle laitetaan tahdistin, en aio ottaa esilääkettä. Minulle tehtiin silmien laserleikkauskin ilman esilääkitystä. Pelottaa ottaa vahvoja lääkkeitä. Jos joskus elämässä tulisi niin kovaa kipua, että niitä pitäisi ottaa, miettisin tarkkaan ennen kuin tekisin niin. Ja varmistelisin kaikin tavoin, että homma ei lähtisi käsistä.

Sanna käytti vain lääkkeitä, joita sai työpaikalta tai väärentämillään resepteillä. Koskaan hän ei lähtenyt ostamaan aineita muualta.

– Kauan ei olisi enää mennyt, kun olisi ollut pakko tehdä sekin, vaikka pitkään pärjäsinkin kirjoittelemalla reseptejä lääkäreiden leimasimia käyttäen. Ja joskus olisi tullut sekin päivä, että olisin antanut potilaalle keittosuolaa ja käyttänyt itse hänelle tarkoitetut lääkkeet, Sanna veikkaa."
Ylläoleva kirjoitus löytyy alkuperäisenä Iltasanomien sivuilta. Oli kyseessä sitten lääkkeet, huumeet, viina tai pelit; riippuvuus on riippuvuus. Ja sille ominaista on aina valehtelu, itseinho ja häpeä. Onneksi myös monissa tapauksissa sille on ominaista parantuminen ja sen myötä halu auttaa muita sairastuneita.

perjantai 25. elokuuta 2017

Päivien viemää

Viime päivät ovat olleet kummallisia. Elämästä on poistunut jännitys. Kaikki vanha kuona on takana. On vain puhdas taulu. Taulu, jonka voin täyttää kaikella voimalla, taidolla, lahjakkuudella, rakkaudella ja lämmöllä, jota elämäni nykyään on.

Oikeudenkäynnillä oli suuri merkitys elämäni suhteen. Ei pelkästään peliriippuvaisen viimeinen piste entiselle elämälle, vaan muistutus siitä mitä minulla nykyään on. Oma itseni- oma, vahva itseni ja maailman täydellisin tukiverkosto. Oli voimaannuttavaa huomata, miten entisen elämäni ihmisillä, joita paikalle oli saapunut, ei ollut mielessäni enää yhdenkään ajatuksen sijaa.

Eilen illalla sain soiton vertaistukiasioihin liittyen. Hommat etenevät ja pian voin saada soiton kaltaiseltani. Se tuntuu innostavalta mutta myös pelottavalta. Mitä jos en pystykkään auttamaan? Mitä jos kaikesta avusta huolimatta ihminen valitsee väärin; ajautuu pelin syövereihin? Niinhän itsekin tein monen monta vuotta. Mietiskelin asiaa ja tulin seuraavaan johtopäätökseen: minä en voi pelastaa ketään. Minun tehtävänäni on kuunnella ja kertoa omista kokemuksistani. Jokaisen riippuvaisen tehtävä on auttaa itse itseään, sillä kukaan ei voi tehdä päätöstä pelaamattomuudesta sinun puolestasi.

Kuten alussa kerroin; viime päivät ovat olleet kummallisia. Vapaita jännityksestä. Ilmeisesti sellaisia, joita normaalit ihmiset viettävät päivä toisensa perään. Näitä lisää.






tiistai 22. elokuuta 2017

Paljaana

Olen täysin paljaana vieraiden ihmisten edessä kuulemassa paljaita, yksityiskohtaisia, likaisia ja surullisia asioita elämästäni. Olen paljaana, täysin lyötynä ja sen faktan edessä, ettei tästä tilanteesta ole pakoa.

Peliriippuvainen minä pyrki jokapäiväisessä elämässään välttelemään totuutta, välttelemään kiinnijäämistä, eli unelmissa, harhakuvissa ja haavemaailmassa. Vältteli asioiden selvittämistä. Tänä aamuna minä heräsin rauhallisena ja astelin oikeuteen vastaamaan teoistani.

Myönsin tapahtuneet, kannoin vastuuni ja yritin selittää mistä tässä sairaudessa on kyse. Sen taakse piiloutumatta, mutta sen olemassaoloa ja vaikutusta vähättelemättä. En tiedä, mikä on lopputulema. Sen tiedän kuitenkin, että minä olen ylittänyt itseni tuhat kertaa enemmän kuin normaali ihminen ylittää koko elämässään. Terveelle ihmiselle on vaikea selittää tämän sairauden tuskaa, kataluutta ja helvettiä tai minkälainen tie on nousta tästä suosta ylös. Minkälainen tie on konkreettisesti nousta kuoleman porteilta elämään.

Kerroin totuuden, myös sen rumat puolet. Kerroin että meitä on muitakin kuin minä ja että ellei joku pian puutu asioihin- rahapelimarkkinointi, pikavippiyritysten olemassaolo, minun kaltaiseni tulevat kuormittamaan tulevaisuudessa sekä poliisia, oikeuslaitosta ja terveudenhuoltoa. Kerroin, että haluan maksaa velkani yhteiskunnalle auttamalla meitä ongelmaisia, sillä minä tiedän mitä on pimeys ja lohduttomuus.

Perheeni oli läsnä, ja tajusin, että tämä katala sairaus ei ole onnistunut pyrkimyksissään: olemme hitsautuneet kiinni toisiimme enemmän kuin koskaan ennen ja minä itse olen enemmän elossa, kuin koskaan elinvuosieni aikana.

Kahden viikon päästä tiedän, mikä on minun kohtaloni ja rangaistukseni. Tässä välissä pääsen kuitenkin aloittamaan vertaistukikoulutuksen ja tapaamaan "meitä muitakin".

Pää särkee itkusta ja tuntuu siltä, että voisin nukkua vuorokauden. Elimistö taitaa päästää irti ylijännittyneestä- ja latautuneesta tilasta.

Tänään on kuitenkin uuden elämän alku. Nyt se on ohi.  Ja pelaamattomia päiviä muuten tasan 11 kuukautta. Ensi kuussa juhlitaan.

torstai 17. elokuuta 2017

Vitsivitsivitsi

Asia mikä saa minut raivon partaalle nykyään, on peliriippuvuudesta vitsailu tai sen vähättely.

Esimerkki 1. Katselin televisiosta ohjelmaa- oliskohan ollut Kukkaron herraksi tms. Jossa autettiin ihmisiä, joiden raha-asiat olivat perseellään. Ei siis taloudellisesti autettu vaan jonkun sortin talousneuvoja ja lifecoach siinä yritti availla laskuja ja ongelmia ja opetti ihmisiä elämään. Tässä kyseisessä jaksossa oli peliriippuvainen, työtön yh, jonka taloutta koitettiin saada kuriin. Peliongelmasta kyllä puhuttiin, mutta vähän vasemmalla kädellä. Eikä pyritty edes nollatoleranssiin vaan että jos aina vähän niinku jotain muutaman euron pelailisi. Nainen itse vielä "toivoi" että pääsisi pelaamisensa kanssa tilanteeseen, jossa ei olis pakottavaa tarvetta pelata, mutta sais pelata kuitenkin.

Esimerkki 2. Maria Veitola vieraili Jere Karalahden ja hänen vaimonsa kotona. Jossain kohtaa ohjelmaa Jere tai hänen vaimonsa tokaisi, että Jere on peliriippuvainen. Pelaa rahasta, koko ajan. Asialle naurettiin. Siitä ei sen enempää keskusteltu.

Mitä jos molemmissa esimerkeissä päähenkilöt olisivatkin kertoneet käyttävänsä suonensisäisiä? Olisiko asialle naureskeltu, olisiko se sivuutettu tai olisiko annettu neuvoja siihen, miten voit alkaa vain viihdekäyttäjäksi? Että miten voisit vetää huumeita, mutta et joka päivä. Miten helvetissä peliriippuvuus; pelihimo on edelleenkin läppä, ei todellinen sairaus tai ongelma? Kuinka monen ihmisen ja perheen elämän tämä sairaus pitää tuhota, että joku tajuaa ongelman olevan todellinen?

Joka helvetin päivä saa lukea lehdestä, miten henkilö x kavalsi firman rahat tai teki sitä tai tätä, koska pelihimo meni liian pitkälle. Nämä kaikki henkilöt ovat todellisia ihmisiä ja heidän sairautensa on todellinen. Katala, petollinen ja vaarallinen. Se, että Jerellä riittää rahaa pelaamiseen, ei tee hänestä vähemmän riippuvaista tai sairasta. Joskus sekin raha loppuu. Ja riippuvuus jää jäljelle. Naureskellaanko sitten?

Miten helvetissä riippuvainen ihminen voi itse ottaa tosissaan sairauttaan ja ymmärtää tilaansa, jos peliriippuvuus on yleinen vitsi. Alkoholin ja tupakan vaaroista puhutaan, huumeet ovat laittomia. Veikkaus se vaan porskuttaa ja jakaa vanavedessään ongelmapelaajien euroja Peluurin toimintaan. Ehkä oksettavin paradoksi ikinä.

maanantai 14. elokuuta 2017

Silmä silmästä

Oikeudenkäynti lähestyy. Toisessa hetkessä tuntuu, että kaikki on vielä joskus hyvin. Että kaikella mitä olen tehnyt parantuakseni, on oltava jokin merkitys. Että oikeuden on nähtävä, että minulla on sairaus, josta parantuakseni olen tehnyt niin suuren matkan itseeni, että sillä on oltava jokin merkitys. Toisessa hetkessä kaikki tekemäni työ on turhaa, tulevaisuus näyttää lohduttomalta ja tuomio maksimirangaistukselta.

Elämäni on Pausella. Olen onnellinen itseni ja perheeni kanssa. Minulla on pitkästä aikaa tulevaisuus ja tulevaisuuden suunnitelmia. Olen terve, käsittelen sairauttani ja olen aloittamassa vertaistukiohjaajan koulutuksen. Pelaamattomia päiviä on kohta sen verran, että saan puhaltaa kakusta kynttilän nro. 1. 1 vuosi takana. Kuitenkin maksimissaan jumputtava sykkeeni kuiskii minulle, että tämä kaikki voi olla hetkessä mennyttä. Minä voin joutua vankilaan.

Yritän suhtautua siihenkin vaihtoehtoon kaikilla mahdollisilla positiivisilla voimavaroilla mitä minulla on. Jos näin käy, niin käy. Ainakin elämästäni poistuu Pause. Ja toisaalta mieleni tekisi huutaa, karjua, itkeä ja oksentaa pelosta, jota mahdollinen vankeustuomio minussa herättää.

Elämä on. Sitä hoettiin joskus jossain mainoksessa. Ja sitä se kyllä on ollut. Mutta nyt toivon ja rukoilen, että se olisi vähän vähemmän. Että tulevaisuus olisi valoisa ja toiveikas.


keskiviikko 9. elokuuta 2017

Armoa.

Olette varmasti lukeneet juttuja, joissa linnakundi kertoo tulleensa uskoon. Ja todenneet- onpa yllättävää. Niin minäkin. Mutta toisaalla olen pohtinut, onko "uskoontulo" ainoa keino antaa itselleen anteeksi? Tai löytää itsensä ulkopuolelta se ulkopuolinen voima- anteeksiantaja, jotta voi antaa itse itselleen anteeksi?

Olen aina kokenut kirkossa käymisen jotenkin järisyttävänä. Olen siis täysin tyypillinen tapakristitty mitä tulee kirkossa käymiseen. Konfirmaatio, hautajaiset, häät, ristiäiset, joulu... siinäpä ne. Ainoa mikä minut erottaa ehkä tavallisesta taatelintallaajasta on se, että minua alkaa aina itkettämään kirkossa. Olen ennen ajatellut että kyse on vain meikäläisen kohtalaisen herkästä kyynelhanasta ja voimakkaasta myötäelämisestä mutta viime sunnuntaina ristiäisissä aloin pohtimaan onko kyse jostakin muusta.

Kävelin kirkkoon sisään ja ensimmäisenä silmiini osui sana Armo. Armoa olen pyytänyt itseltäni, riippuvuudeltani ja elämältäni viimeiset 10 vuotta. Pappi puhui kastepuheessa anteeksiannosta, lapsen puhtaudesta ja siitä miten meille annetaan synnit anteeksi. Päässä napsahti. Olen koko elämäni vollottanut kirkossa, koska olen kokenut niin totaalisen voimaannuttavana ajatuksen jostain suuremmasta anteeksiantavasta voimasta ja rakkaudesta, kun samaan aikaan olen tuhonnut itseäni, vihannut peilikuvaani ja piiskannut selkääni syyllisyydestä.

Ei, tämä kirjoitus ei kerro siitä miten tulin uskoon. Mutta ymmärrän täysin, miten usko voi olla ainoa pelastus, kun on ajanut elämänsä totaaliseen lukkoon. Usko ei tee asioita tekemättömäksi, eikä poista niitä. Mutta ajatus anteeksiannosta ja universaalista rakkaudesta voi auttaa seuraavaan päivään.

Armo. Se on evankelisluterilaisen kirkon tämän vuoden teemana. Se on yksi hienoimmista sanoista jonka tiedän. Armo on vapaaehtoinen, rakkaudesta tai empatiasta syntyvä teko, jolla on maatajärisyttävä merkitys. Kun vaan joskus sitä osaisi käyttää itseensä. Antaa armoa.

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Mikä on nyt toisin?

Mikä on nyt toisin? Olen miettinyt sitä kohta vuoden päivät. Miksi vuosi sitten päätin pelastaa itseni? Syitä on varmasti monia- yksi niistä on mieheni ehdoton rakkaus. Mutta sekään ei riitä syyksi. Miksi minä vuosi sitten päätin lopettaa koko aikuisikäni mukana olleen tavan? Tavan, joka oli minulle pakonomaista. Sairaus. Päätin lopettaa, koska rehellisyys tuntui päivä toisensa jälkeen hyvältä. Elämä normaalina ihmisenä tuntui virkistävältä. Uudelta. Puhtaalta ja avoimelta. Päätin lopettaa, koska oikeasti_ensimmäistä_kertaa päätin lopettaa.

En usko että riippuvuuden lopettamiseen on olemassa mitään taikatemppua. Kyse on enemmänkin siitä, että kun pelaamattomia ja valheettomia päiviä alkaa kertymään, niin elämä itsessään alkaa houkuttelemaan. Vanha elämä; vanhat tavat, alkavat tuntua päivä toisensa jälkeen likaisemmilta ja ahdistavimmilta. Se energia, jonka on aiemmin tuhlannut huonoihin tapoihin jää käytettäväksi niitä tapoja vastaan taistelemiseen.

Riippuvuudesta eroon pääsemiseksi on nähtävä, kuinka onnekkaampi elämä on ilman riippuvuutta. Kuinka paljon parempi ihminen on itse, ilman riippuvuutta.

Ja vaikka pettymys oman elämän ryssimiseen on edelleenkin suuri, niin aina välillä yritän muistaa taputtaa itseäni olalle. Olen tehnyt jotain, mikä on vaatinut suuria ponnisteluja. Koonnut elämäni totaalisista palasista, järjestänyt pääni uuteen järjestykseen, opetellut uuden elämän ja tavat ja seison tässä. Pelaamattomana, tavallisena ihmisenä. Ihmisenä joka on myöntänyt virheensä, hakenut apua, ottanut vastaan vihan ja inhon ja noussut jaloilleen.

Elämä maistuu hyvältä.

Itsesääliä vaiko kenties kuitenkin surutyötä?

Suomalaisuuteen on sisäänrakennettuna ajatus siitä, että traumaattisten asioiden ja ikävien tapahtumien käsittely ja niiden aiheuttamista se...