Silmä silmästä

Oikeudenkäynti lähestyy. Toisessa hetkessä tuntuu, että kaikki on vielä joskus hyvin. Että kaikella mitä olen tehnyt parantuakseni, on oltava jokin merkitys. Että oikeuden on nähtävä, että minulla on sairaus, josta parantuakseni olen tehnyt niin suuren matkan itseeni, että sillä on oltava jokin merkitys. Toisessa hetkessä kaikki tekemäni työ on turhaa, tulevaisuus näyttää lohduttomalta ja tuomio maksimirangaistukselta.

Elämäni on Pausella. Olen onnellinen itseni ja perheeni kanssa. Minulla on pitkästä aikaa tulevaisuus ja tulevaisuuden suunnitelmia. Olen terve, käsittelen sairauttani ja olen aloittamassa vertaistukiohjaajan koulutuksen. Pelaamattomia päiviä on kohta sen verran, että saan puhaltaa kakusta kynttilän nro. 1. 1 vuosi takana. Kuitenkin maksimissaan jumputtava sykkeeni kuiskii minulle, että tämä kaikki voi olla hetkessä mennyttä. Minä voin joutua vankilaan.

Yritän suhtautua siihenkin vaihtoehtoon kaikilla mahdollisilla positiivisilla voimavaroilla mitä minulla on. Jos näin käy, niin käy. Ainakin elämästäni poistuu Pause. Ja toisaalta mieleni tekisi huutaa, karjua, itkeä ja oksentaa pelosta, jota mahdollinen vankeustuomio minussa herättää.

Elämä on. Sitä hoettiin joskus jossain mainoksessa. Ja sitä se kyllä on ollut. Mutta nyt toivon ja rukoilen, että se olisi vähän vähemmän. Että tulevaisuus olisi valoisa ja toiveikas.