lauantai 30. syyskuuta 2017

Olen ylpeä sinusta.

Olen ylpeä sinusta. Olet vahva.

Ensimmäisen sanoi mieheni, toisen luin viestistä entiseltä työkaveriltani.

Tässä kohtaa sisimpäni taistelee taas lujaa. Kuinka kukaan voi olla ylpeä minusta? Tai miten kukaan voi pitää minua vahvana? Minua- entistä peluria, valehtelijaa, salailijaa. Ihmistä joka on tuottanut sanoinkuvaamatonta tuskaa lähimmäisilleen.

Yritän kertoa itselleni, ettei siitä ole vaaraa, jos joskus- ihan vaan joskus, pienen hetken verran, olen ylpeä itsestäni. Siitä, että taltutin demonin, taistelin tieni elävien kirjoihin ja päätin kääntää suruni ja tuskani muiden auttamiseen. Ja ettei siitäkään ole haittaa, että niiden kaikkien heikkojen vuosien jälkeen- kun olen rämpinyt sokeana ja sumussa elämää eteenpäin ja toivonut kuolemaani, minä tunnen oloni tänään vahvaksi. Ja että edelleenkin- kymmenien kirjoitusten ja pohdintojen jälkeen, voin jo joskus hellittää hetkeksi ja antaa armoa itselleni. Ja kun tuo toinen tuossa on. Ja kertoo sen joka päivä: Olen ylpeä sinusta. Rakastan sinua. Ja kun puhelin piippaa: Olet vahva. Niin miksi ei?

Olen tehnyt anteeksianto-harjoituksia jonkun aikaa. Olin riippuvuus-asiantuntija Matti Nokelan luennolla ja kerroin, että minun on hyvin vaikeaa antaa itselleni anteeksi. Antaa itselleni armoa. Sain monisteen, jossa kerrottiin anteeksianto-harjoituksesta. Niinpä joka ilta minä kuiskaan itselleni: minä annan itselleni anteeksi. Ja käyn nukkumaan. Ehkä jonain päivänä harjoitukset ovat tehneet tehtävänsä ja herään itselleni anteeksiantaneena.

Siihen saakka yritän sulatella sitä, että joku tuolla jossain pitää minua vahvana. Ja että se yksi siinä vieressä- se kaikista tärkein, on ylpeä minusta.

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kello 18.00

Noin kello 18. Se on se kellonaika arkipäivässä, jolloin taloutensa sotkenut, laskuja lähimmäiseltään piilotteleva, ulosottokierteessä oleva peliriippuvainen alkaa hengittämään. Hengittäminen kestää noin klo 21 saakka, sillä siinä vaiheessa yön pimeä verho alkaa kuiskimaan lähestyvää yötä ja sen mukanaan tuomaa aamua ja uutta arkipäivää. Peliriippuvaisella on siis noin 3 tuntia aikaa päivässä hengittää. Näihinkin tunteihin saattaa sisältyä hengityksen lamaavia katkoksia, kun tuntematon numero soittaa. Puhelinmyyjä vai yli-innokas haastemies?

Viikonloput ovat taloutensa sössineen, patologisen valehtelijan kulta-aikaa. Perjantai-illasta ei vielä pysty ihan täysin nauttimaan- onhan kyseessä arkipäivä. Mutta illalla, yön lähestyessä on peliriippuvaisen juhlahetki. Aamulla on lauantai. Saa nukkua, hengittää- elää niinkuin tavallinen ihminen. Leikkiä normaalia ihmistä, joka ei pelkää. Tuo tunne jää kuitenkin vain häivähdykseksi, koska lauantain jälkeen koittaa sunnuntai. Päivistä pahin. Päivä, jolloin pitäisi nauttia perheestä, ystävistä, elämästä. Päivä jolloin peluri tajuaa, että huomenna kaikki alkaa alusta. Huomisesta aamusta lähtien elämä on taas psyykkisesti kuormittavaa, ahdistavaa kujanjuoksua, jota värittävät häviöt, talousongelmat, kirjeet, puhelut ja jatkuva taistelu kiinnijäämisestä.

Kun pelureilla usein on takana ainakin muutama vuosi totaalista kujanjuoksua ennen kiinnijäämistä, niin pystymme ehkä kuvittelemaan millaisessa paineessa ja helvetissä pelurin pää elää jokaikinen päivä. Millaista itseinhoa, surua ja tuskaa- itsetuhoisuutta ja epätoivoa kokee ihminen, joka pelkää_joka_päivä? Joka päivä.

Olen ennenkin asiasta kirjoittanut, mutta kirjoitan uudelleen: on suorastaan absurdia miettiä, mikä pelottaisi tai stressaisi minua nykyään. Jos huolta ja pelkoa lasten ja lähimmäisten puolesta ei lasketa, niin minua ei pelota juurikaan mikään. Mikään asia ei kasva elämässäni enää niin suureksi palloksi, ettäkö en pystyisi sitä käsittelemään tai ettäkö antaisin sen vaikuttaa elämääni. Kyllästyin pelkäämään.

Puhuin kanssapelurini kanssa viikonloppuna siitä, miten joskus on vaan niin onnellinen elämästään, että suorastaan odottaa, että jotain kamalaa tulee kulman takaa. Yritin lohduttaa häntä ajatuksella, joka on auttanut minua:

Se, että koen kiitollisuutta ja onnea tällä hetkellä elämästäni, ei tarkoita että yleisellä tasolla elämäni näyttäisi ulkopuolelle kovinkaan loistokkaalta. Päinvastoin. Elämässäni on asioita (esim.velkavankeus) joka yleisellä tasolla ei toimi hyvän elämän tunnusmerkkinä. Se, että me olemme kiitollisia elämästämme nykyään, siitä että voi hengittää ja saa olla rehellinen, tarkoittaa vain sitä, että olemme ymmärtäneet ja oppineet elämästä jotain. On siis turha odottaa jotain pahaa kulman takaa- kyllä meillä on ihan kuppi täynnä paskaa jo vanhastaan.

Tähän peluriystäväni totesi, että olemme kuin ulkona kylmettyneitä. Kun on seissyt alasti pihalla pakkasessa, niin on tyytyväinen kun pääsee eteiseen sisälle. Ja siinä sitä sitten on tyytyväinen, alasti eteisessä, kun toinen makaa sängyssä peittojen alla ja ihmettelee, miten ihmeessä eteisessä seisova voi olla tyytyväinen ja onnellinen.

Ehkä me riippuvaiset- toipuvat, olemme nyt eteisessä. Eikä sen niin väliä. Eteisessä on hyvä olla; nyt kun ei pelkää enää posteljoonia.

sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Vapaa

Viikonlopun koulutus takana. Olo on yhtä innostunut kuin viimeksikin, mutta ehkä rauhallisempi. Viime kerralla pääsi ensimmäistä kertaa puhumaan vertaistensa kanssa ja se aiheutti informaatio-ja tunnetulvan, jota piti käsitellä pitkään. Tällä kertaa oli helpompi käsitellä rahapeliriippuvuutta ilmiönä yleisemmin- oma henkilökohtainen taakka ja tuska oli jo hieman etäisempää.

Huomasin useaan otteeseen viikonloppuna miettiväni asioita läheisteni näkökulmasta. Ja vaikka olenkin pohtimalla pohtinut ja työstämällä työstänyt asioita, niin aina sitä vaan löytää uusia näkökulmia. Myös omaan pelihistoriaansa ja tunnesyihin.

Eilen illalla kuuntelin erään kurssilaisen voimabiisiä, Erinin versiota Kaija Koon kappaleesta Vapaa. Olin totaalisen mykistynyt ja itku käytti kaiken voimansa purkaessaan tunnepatoni. Sanat koskettivat niin syvälle sieluun, etten koskaan ole kokenut vastaavaa. Itku puhdisti. Olen vapaa.

"Mä olen kyllästynyt niihin voimiin, jotka ohjailee mun elämää, jotka vie mukanaan ja itseensä rakastuttaa. En tiedä, onko se väärin, kun en suostunutkaan pystyyn kuolemaan, sillä niin olis käynyt, jos ois jäänyt eiliseen kii.
Joku mua piteli siinä, se oli niin kamalan vahva, eikä se halunnut päästää irti. Melkein kuin lihaa ja verta, suurempi vuoria, merta, se sellaiseksi kasvoi mun päässä.
En odota yllätystä, en pidätä hengitystä. Mä haluan jättää sen kaiken taaksepäin, mun pakoni loppuun juostu on. En mä rohkea oo, enkä kuolematon, mut mä tiedän vaan sen, minkä sydän on tiennyt kauan; Tää mun pakoni loppuun juostu on."

keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Riippuvuus valitsee sinut- sinä päätät koska päästät irti

Riippuvuus kiertelee joukossamme.  Sen tarkat silmät havainnoivat ja huomioivat haavottuneita, haavoittuvaisia, perinnöllisesti alttiita tai vain tapoihinsa tottuneita. Kukaan ei valitse riippuvuutta, vaan riippuvuus valitsee itse uhrinsa. Se esittäytyy kiehtovana, jännittävänä, sisällöllisenä, rauhoittavana ja parantavana. Se tunkeutuu elämääsi salakavalasti ja on siinä jäädäkseen. Kun se tekee pesän luoksesi, se ei lähde koskaan.

Kuinka riippuvuudesta sitten pääsee eroon? Ei mitenkään. Se on tullut jäädäkseen. Mutta riippuvuudesta voi tehdä hyödyttömän. Vaivuttaa se unitilaan. Riippuvuus tarvitsee elääkseen polttoainetta. Sen polttoainetta ovat ahdistus, tuska, masennus, viha ja suru. Elämän surullisimmilla tunteilla se pitää itsensä vahvana ja elossa. Mutta kun päätät ottaa elämäsi omiin käsiisi ja käsitellä riippuvuuden polttoainetunteita, se pienenee ja pienenee ja lopulta vaimenee olemattomiin. Se ei lähde pois, mutta se ei enää hengitä.

Miten sitten riippuvuutta voi välttää, jos se kerran valitsee meidät? Tuntemalla itsensä ja hoitamalla itseään. Kun tuntee itsensä- jokaikisen tunteen ja reaktion, ja osaa käsitellä niitä, riippuvuudelle ei jää avonaista ikkunaa livahtaa sisään. Ja kun pitää huolta itsestään; kunnioittaa ja rakastaa itseään, riippuvuus kiertää kaukaa. Sillä ei ole aikaa alkaa rikkomaan onnellisuuden ja hyvinvoinnin suojamuuria.

Riippuvuus, alttius sille on minussa aina. Mutta se ei ole saanut polttoainetta aikoihin. Eikä se tarkoita sitä, ettenkö olisi viimeisen vuoden aikana kokenut suurta surua, häpeää, itseinhoa ja yksinäisyyttä. Olen kokenut. Ja koen ajoittain vieläkin. Mutta otan ne tunteet nykyään käsittelyyn, enkä tunge niitä sisälle sieluni syövereihin. Näin riippuvuus jää nuolemaan näppejään.

Riippuvuus valitsee meidät- se tuntee heikoimmat kohtamme, koska me emme itse niitä tunne. Mutta sinä voit koska tahansa päättää olla syöttämättä riippuvuudelle polttoainetta.

Sinulla on valinta.

maanantai 18. syyskuuta 2017

Itsesuojelua

Miten kuvata sitä kiitollisuutta, kun se toinen on tuossa- uskoen muutokseen, luottaen ja rakastaen? Päätöstä pelaamattomuudesta ei koskaan voi laittaa toisen varaan- lopettaa pelaamista koska joku toinen niin vaatii. Mutten voi omalta osaltani painottaa mieheni panosta prosessissani. Hän asetti ehdot suhteemme jatkolle, muttei tehnyt sitä ilman palkintoa. Hän ei kiristänyt tai uhkaillut vaan ilmoitti minulle: sinä hoidat itsesi kuntoon, enkä minä ole menossa minnekkään. Piste. Niin, mitä siihen sitten sönköttämään. Ehkä juuri mieheni hyvin mustavalkoinen ja suora ratkaisumalli oli hyvä lähtökohta prosessille-haluan sinut, mutten peluria sinussa. Joten hoida se pois.

Vaikkakin olen monesti itselleni sanonut, etten ikinä koskaan milloinkaan hylkäisi toista kaltaistani, ajatus suhteesta peliriippuvaisen kanssa tuntuu järkyttävältä. Kun et voi luottaa mihinkään. Olen vasta lähiaikoina päässyt kiinni siitä, miltä miehestäni ja vanhemmistani on oikeasti tuntunut. Kun kaikki on lähtökohtaisesti ollut palturia, valetta ja petosta. Miltä minusta tuntuisi, jos mieheni, johon luotan kuin kallioon, pettäisi luottamukseni? Miltä hänestä on tuntunut, kun totuus pelaamisestani on selvinnyt?

Se, etten ole ymmärtänyt läheisteni tunteita ei johdu itsekkyydestä tai kunnioituksen puutteesta. Se johtuu itsesuojeluvaistosta. Olen ollut niin keskeneräinen itseni kanssa, että minun on ollut pakko suojella itseäni. Päästää ajatus ajatukselta läheisteni tunteita käsittelyyn. Koska tavallinen ihminenhän minä olen. Tunteva, rakastava. Joten miten olisin voinut kertarysäyksellä käsitellä jokaikisen pettymyksen, loukkauksen, surun ja petoksen, jota minä olen aiheuttanut kaikista rakkaimmilleni?

En aiheuta enää. Se on minun turvalauseeni, kun suru läheisteni puolesta käy liian kovaksi. En aiheuta enää. Ja heidän on se jollain tavalla nähtävä ja tunnettava, koska tässä he ovat. Vieläkin. Ja sanovat rakastavansa. Ja iloitsevat minusta ja minun kanssani.

Rakastan teitä.


Mikset ole kirjoittanut mitään?

Niin. Miksen ole kirjoittanut mitään? En osaa sanoa. Olen kyllä miettinyt kirjoittamista, mutta jotenkin...en tiedä. Tuntuu, että tavallisesta ja turvallisesta elämästä kirjoittaminen olisi märkä rätti niille pelureille, jotka täältä hakevat vielä lohtua. Koska siltähän se tuntui itsestäkin- kun joskus löysi jonkun kirjoituksen aiheesta ja kirjoittaja kertoi, miten pelaaminen on historiaa ja elämä auvoista. Vittu. Miksi tuokin osaa elää normaalia elämää mutta minä en?

Jos nyt kuitenkin sivuutan sen, että elämä on fantastisen tavallista- niin kyllähän minulla vieläkin on oikeus kirjoittaa peliriippuvuudesta. Takana on kuitenkin vain vuosi tavallista elämää ja työskentelyä oman itseni kanssa ja 10 vuoden mittava pelurihistoria.

Ajattelin kirjoittaa tarpeesta. Pelaamisen tarpeesta. Koska se on avaintekijä pelaamisessa ja pelaamisen lopettamisessa. Kun lopetin pelaamisen, tein sen pakosta. Olisin joko kuollut spontaanisti- siis oikeasti spontaanisti rojahtanut maahan ja heittänyt lusikan nurkkaan, tai menettänyt perheeni ja sen jälkeen kuollut spontaanisti. Lopetin pelaamisen siis pakon edessä. Noin puolen vuoden ajan pelaamisen lopettamisesta opettelin uusia toimintamalleja. Opettelin elämään niin, että kun rahat on loppu, sitä ei saa tehtyä lisää pelaamalla. Tämähän oli ollut toimintamallini. Kun uudet toimintamallit oli sisäistetty, huomasin, että TARVE pelata oli vähentynyt. Tänään se on kadonnut olemattomiin.

Tarve on se, josta riippuvaisen on opeteltava ulos. Vaikka omalla kohdallani uskonkin vain 100% pelaamattomuuteen, niin en usko, että maailmani menisi sijoiltaan, jos tekisin rivin lottoa. Mutta minulla ei_ole_siihen_tarvetta. En tule koskaan ottamaan euronkaan riskiä pelaamattomuuteni suhteen, koska tarve moiseen on täysin olematon. Minun elämäni ei muutu parempaan suuntaan tai saa lisää sisältöä, jos pelaan 10€ RAY:lle. Mutta elämäni pysyy hyvänä kun en pelaa. Niin yksinkertaista se on. Nykyään. Tämän sisäistäminen on toki vaatinut 10 vuotta tuskaa ja kyyneliä, joten...no, yksinkertaista ja yksinkertaista.

Neuvonkin sinua miettimään seuraavan kerran pelatessasi, mikä on tarpeesi. Ja vastauksen saatuasi miettimään onko tarpeesi toteutettavissa muuten tai vastaako pelaaminen edes tarpeeseesi.


perjantai 8. syyskuuta 2017

Vieraissa nahoissa

En ole koskaan osannut olla minä. En ole oikein edes tiedostanut mitä on olla minä. Olen onnistunut painamaan minäni alas- käsittelemään sen miltä minusta tuntuu, mitä minä haluan ja mikä on minun tarkoitukseni, sillä että olen aina pyrkinyt kantamaan koko maailman murheet tavalla tai toisella niskassani. Turruttamaan itseni- itseni, jota en ole halunnutkaan oppia tuntemaan.

Minulla on aina ollut palo olla enemmän. Enkä tarkoita sitä, että pitäisin tavanomaiseen elämään "tyytyneitä" huonompana. Päinvastoin- minähän kadehdin heitä monta vuotta. He osasivat olla ja elää normaalia elämää. Mutta tämä palo. Suunnaton palo elää elämää ja tehdä asioita tunteella, palolla, intohimolla. Olla kaikkien ihmisten äänitorvi. Jopa niiden, joiden elämäntilanteet eivät kosketa minua ollenkaan. Personal Jesus.

En tiedä johtuuko tämä pelaamattomuudesta syntynyt itsepohdiskelu ja lieveilmiöt- vertaistyö ja blogin kirjoittaminen, mahdollinen opiskelu; johtuuko tämäkin siitä tunteesta joka minussa vieläkin on. Minun on oltava jotain enemmän. Ei muiden silmissä, vaan itseni. Minun on ansaittava oma kunnioitukseni.

Ehkä primitiivisten vaistojen heiketessä- pelaamisen otettua enemmän ja enemmän tilaa aivoissani, myös pelaaminen näyttäytyi tälläisenä "enemmän" ajatuksena. Jos nyt tähän junaan lähdetään, niin tehdään se kunnolla. Sata lasissa, tuhotaan elämä.

En vieläkään tunnista nahkaani- mietiskelen jokaista liikettä, elettä ja sanaa. Analysoin itseni puhki. Mutta nyt olen löytänyt itselleni terveen tavan olla enemmän. Ja olen opetellut olemaan kantamatta koko maailman suruja harteillani. Ottanut itseni etusijalle. Ja vaikka se kuulostaa itsekkäältä, niin se on suurin rakkaudenosoitus lähimmilleni. Pitämällä itseäni etusijalla, minä rakastan heitä enemmän kuin mitään, koskaan, milloinkaan.

Itsensä rakastaminen tuntuu välillä häpeälliseltä. Niinkuin minulla, petollisella pelurilla olisi oikeus rakastaa itseäni. Kun tuo ajatus iskee, muistutan itseäni niistä lukemattomista vuosista, joita vietin inhoten itseäni. Minulla on oikeus nähdä itsessäni se hyvyys, joka minussa on.

Silittää nahkaa, joka ennen tuntui tuntemattomalta; oudolta. Minähän se olen.

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Pelurin mielenkoukeroista

Ajelin tosiaan viikonlopun kurssilta toisen pelurin kyydissä kotiinpäin. Matkalla pohdimme yhdessä taudinkuvan piirteitä ja välillä nauru raikasi niin, että poskissa oli pitelemistä. Haluan painottaa, että peliriippuvuus/ongelma ei ole vitsi ja tämä sairaus tuhoaa ihmisiä ja perheitä. Mutta joskus- kun kohtaa vertaisensa, on lupa nauraa itselleen. Se on myös osa paranemisprosessia.

Mutta niistä keskusteluista. Meidän molempien suurin ongelma sijoittuu nimenomaan netticasinoihin. Ja tähän väliin on hyvä huomauttaa että peliongelman ja riippuvuudenkin sisään mahtuu monenmoista "käyttäjää". Toinen pelaa omaisuutensa kolikkopeleihin, kolmas nettikasinolle, viides pitkävetoon ja kuudes kaikkiin edellämainittuihin. Sama ongelma, eri kohde. No mutta asiaan. Puhuimme tosiaan meitä koukuttaneista nettikasinoista ja oli hauskaa huomata, että meidän yksilölliset aivomme ovat ajatelleet täysin samalla tavalla- kaikkien peliongelmaisten aivot ajattelevat samalla tavalla: me osaamme pelata peliä.

Peliongelmaisen aivot eivät anna sijaa sattumalle tai tuurille. Me osaamme pelata peliä. Tästä on siis kyse, kun näet jonkun hinkkaavan pelikonetta tai painelevan nappuloita tietyssä järjestyksessä. Peliongelmainen on saanut aivonsa tilaan, jossa hän kuvittelee, että hänen toimillaan pelin suhteen on merkitystä. Että jos painan nyt tuota ja teen nyt näin tai valitsen tuplauksessa noin, niin voitan. Terveillä aivoillahan asian näkee nyt eritavalla. Kyse on sattumasta- tuurista. Sillä, seisonko päälläni, tai valitsenko bonuspelissä tuon tai tuon symbolin ei ole minkään valtakunnan merkitystä lopputuloksen kanssa. Kyse on tuurista. Rahapeliä (joka perustuu sattumaan) ei_voi_oppia. Sitä ei voi treenata niin, että jonain päivänä tulisit niin "hyväksi", että häviöitä ei enää syntyisi.

Toinen merkittävä piirre tuli esiin uusi tuttavuuteni kertoi, miten hän on oppinut sanomaan ei. Tarkoittaen sitä, että kun esim.puoliso sanoo, että pitäisi hankkia tavara x, ja tilillä on muutama kymppi rahaa, niin puolisolle voi kertoa, ettei tavaraa voi nyt hankkia, vaan tilipäivänä. Että entisessä elämässä hän ennen sanoi juujuu, vaikka tiesi, ettei tavaraan ollut rahaa. Ja sitten "teki" sitä rahaa jostain. Tämä on asia, johon samaistun 100%. En tiedä onko miellyttämisentarve syntynyt pelaamisesta vai ollut minulla jo pienestä saakka (ja osaltaan johtanut pelaamiseen) mutta olen opetellut sanomaan ei. Ennen toimin täysin samalla tavalla. Oli kyseessä mikä tahansa, niin suostuin miettimättä sitä, mihin asemaan se minut laittaa. Onko minulla jaksamista tehdä ylimääräisiä töitä, olisiko minulla ollut sovittua menoa yllättävän työvuoroehdotuksen aikaan tai onko meillä tilillä rahaa johonkin hankintaan? "Juujuu, kyllä mä hoidan".

En hoida enää. Paitsi itseäni ja perhettäni. Ennen ei:n sanominen tuntui epäkohteliaalta ja itsekkäältä- nyt olen tajunnut, että EI on olemassa itsesuojelullisista syistä. On normaalia sanoa ei, jos sille on perusteet. Eikä kukaan arvota minua sen perusteella suostunko aina kaikkeen ja hoidanko aina kaiken. Hoisin kaiken ja jätin hoitamatta listalla viimeisenä olevan- itseni. Helvetin hyvin palveli meikäläistä.

Tämä olisi hyvin voinut olla myös kirjoitus vertaistuesta. Miksi se on merkityksellistä. Vertaistuki on tärkeää tunteiden kannalta, sillä tunteet ovat suuressa osassa säätelemässä toimintaamme. Ja pelurilla eritoten- tunteet ovat sumentaneet järkemme. On siis tärkeää, kun joku tietää, miltä minusta tai sinusta tuntuu tai on tuntunut. Lähipiirini (niin tärkeä ja rakas kuin se onkin) varmasti yrittää kaikkensa ymmärtääkseen, miltä minusta tuntuu. Mutta heidän tarkoituksensa on olla se sumentunut järki- nostaa sitä puolta esiin minussa ja pitää tiukasti omastaan kiinni. Vertaiselleni voin puhua tuntemuksistani. Ja kuulla: mä tiedän miltä susta tuntuu.

Ja vaikka puhunkin pelurin tunteista, on minulla nykyään myös tunteita, jotka lähipiirikin ymmärtää. He kun kokevat samoja tunteita. Kiitollisuus. Rakkaus. Luottamus tulevaisuuteen. Nuo tunteet olivat kauan poissa. Nyt takaisin vahvempina kuin koskaan.

Keinosen nimipäivä

Miten sen nyt kuvailisi... (lause jota olen pohtinut eilisestä saakka)

Niin, miten sen nyt kuvailisi, kun nouset kuoleman, epätoivon, ahdistuksen ja suoranaisen helvetin porteilta tilanteeseen, jossa elämä on...sanoinkuvaamattoman ihanaa elää. Se on se asia, jota olen yrittänyt saada kirjoituksen muotoon koko blogini ajan, koko pelaamattomuuteni ajan ja viimeisimpänä koko eilisen päivän ajan.

Minä sain elämältä toisen mahdollisuuden. Korjaan: minä taistelin elämältä toisen mahdollisuuden.

Eilen sulkeutui elämässäni arkku, joka pitää sisällään kaiken pahuuden, jota elämääni on mahtunut. Sain tuomioni. Tuomion, jota saan suorittaa kotona, elämällä elämääni, tehden yhteiskunnalle töitä ja auttamalla kaltaisiani. Ja nimenomaan SAAN. Kaikki, mitä eilen päätöksestä luin, oli saamista. Minä sain mahdollisuuden, minä saan jatkaa parantumistani, minä saan elää.

Kun on saanut elämältä ja yhteiskunnalta uuden mahdollisuuden elämään, ei mikään voi poistaa kiitollisuutta. Minun ei enää koskaan tarvitse ristiä käsiäni illalla ja toivoa, etten heräisi aamulla.

Kiitollisuudesta innostuneisuuteen: olen äärimmäisen innostunut ja täynnä positiivista energiaa, mitä tulee vertaistukiryhmään. Jos siis olet Satakunnan alueelta- käy ilmottautumassa Porin ryhmään osoitteessa pelirajaton.fi. Tehdään yhdessä pelaaminen tarpeettomaksi.

sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Läheiselle

Kirjoitan asioista peliriippuvaisen näkökulmasta. Käsittelen tunteita peliriippuvaisen näkökulmasta. Tottakai, minähän olen itse entinen peluri. Olen kuitenkin miettinyt asiaa läheisten näkökulmasta ja puhunutkin omien läheisteni kanssa. Viikonloppuna sain näkökulmaa asiaan myös "tuntemattomien" läheisten tarinoista. Koitan nyt pukea sanoiksi sekä omia, että koulutuksessa kuulemiani kokemuksia.

Sinulle läheinen.

Sinä et voi parantaa riippuvaista. Riippuvaisen parantaa, jos parantaa, riippuvainen itse.

Sinä et ole syyllinen riippuvuuteen. Riippuvainen on. Hänen sairautensa on. Hän ei ole valinnut tätä sairautta ja voi olla että jotkin tapahtumat ovat osaltaan vaikuttaneet sairauden syntyyn, mutta SINÄ et ole syyllinen. Sinä et talleta rahaa kasinolle tai tunge kolikoita kerta toisensa jälkeen koneeseen.

Sinulla on oikeus olla vihainen, surullinen, pettynyt ja katkera. Yhtälailla kuin pelaajalla on oikeus, sinullakin on oikeus tunteisiin. Sinä merkitset. Sinun sielusi merkitsee. Sinulla on oikeus olla jaksamatta ja saada apua.

Sinun ei tarvitse hoitaa riippuvaisen asioita. Mikään rahamäärä maailmassa ei tule riittämään riippuvuuden lopettamiseen. Vaikka maksaisit riippuvaisen laskuja kuolemaasi saakka, se ei lopeta riippuvuutta. Voit tukea riippuvaista kulkemalla rinnalla tai vaikka ostamalla ruokaa, mutta rahaa sinun ei kuulu antaa. Se hana ei sulkeudu koskaan.

Sinulla on oikeus rakastaa riippuvaista. Sinulla on oikeus pitää kiinni muistosta, millainen riippuvainen oli ennen sairautta. Sinulla on oikeus uskoa tulevaan. Sinulla on oikeus odottaa päivää, jolloin riippuvainen alkaa hoitamaan itse itseään.

Ja loppujen lopuksi- sinulla, hyvä läheinen on oikeus nauttia elämästä kaikkinen väreineen. Sinulla on oikeus nauraa ja pitää hauskaa ja tehdä asioita, joita normaalit ihmiset tekevät. Sinulla on oikeus olla sinä.

Kiitos kaikille läheisille, että olette omalta osaltanne olleet syynä pelaamattomuuteen. Kiitos kun olette seisoneet ja seisotte rinnalla. Kiitos.

Kotona.

Tulin tänään kotiin intensiivisen viikonlopun jälkeen, jonka aikana omat ajatukset pelaamisesta ja pelaamattomuudesta sekä syventyivät, muuttuivat, kirkastuivat että terävöityivät.

Koko viikonloppu piti sisällään niin paljon merkityksellisiä asioita, että niiden avaaminen tekstin muotoon vaatii muutaman päivän työstämistä. Sen tiedän, että jo viime viikonlopun perusteella olen saanut elämääni joukon katalia, petollisia ja valehtelevia ongelmapelaajia, joista jokainen näyttäytyy minulle sydämellisenä, pohtivaisena, empaattisena ja tavallisena ihmisenä, jonka elämä on kohdannut yhtä suuren henkilökohtaisen tragedian, kuin oma sairauteni. He ovat kuin minä. Ja minä olen kuin he.

Tutustuin myös muutamaan ongelmapelaajan läheiseen ja mietin paljon sitä, miltä minun ongelmani on tuntunut läheisistäni. Olen sitä paljon työstänyt jo aiemmin, mutta läheisten kohtaaminen antaa aina uuden syvyyden omille ajatuksille.

Vanhempani hakivat minut puolesta välistä matkaa, ettei minun tarvinnut istua tuntikausia junassa. Tulin siis kotiini tuon intensiivisen viikonlopun jälkeen, jona minä olin ollut taas ongelmapelaaja- toki toipuva, mutta kuitenkin tuo pelurin statukseni oli läsnä koko ajan. Vastassa oli hyväntuulinen perhe, mieheni oli tehnyt minulle ruokaa ja koti oli siisti. Perheeni oli selvästi nähnyt vaivaa, jotta minulla olisi miellyttävä kotiinpaluu. Minua oli kaivattu, minun poissaoloni oli aiheuttanut ikävää.

On kaksi asiaa, jotka viikonlopulta nousevat juuri tällä hetkellä esiin. Tässä sohvalla, suklaalevyn ja sylissä nukkuvan lapsen kanssa. Rakkaan aviomiehen katsoessa koripalloa. Isompien lasten nukkuessa sängyissään.

Anteeksianto. Olisiko minun aika, ihan vaan pikkuhiljaa, alkaa antamaan itselleni anteeksi. Uskoa, että tämä pieni perheeni siivosi ja teki ruokaa, koska he eivät elä tekemässäni pahassa, vaan siinä hyvässä ja rakastettavassa, jota minä olen. Olisiko minulla jo lupa, ihan vaan pikkuhiljaa, alkaa uskomaan, että minulla on oikeus uskoa olevani rakastettava?

Kiitollisuus. Ne ihmiset, joita olen pahiten loukannut, lähtivät hakemaan minua toisesta kaupungista, jotta minä pääsisin nopeammin kotiin. Ne ihmiset, joiden luottamuksen olen pettänyt niin äärimmäisellä tavalla, tekivät minulle kanasalaattia, ja kertoivat, miten kova ikävä minua on ollut. Olen kiitollinen jokaisesta ihmisestä, joka minulla on elämässäni normaalina ihmisenä. Ja uusista ihmisistä, jotka olen saanut elämääni ongelmapelaajana. Olen kiitollinen jokaisesta pelaamattomasta päivästä. Olen kiitollinen itselleni, että päätin vuosi sitten ottaa elämän omiin käsiisi ja pysyä hengissä.

Yhdessä on hyvä määränpää. Ja siellä me nyt olemme.

lauantai 2. syyskuuta 2017

Minä, sinä, hän, me, te, he....

Mistäköhän sitä aloittaisi.....makaan tällä hetkellä hotellihuoneessa. Takana on puolitoista päivää intensiivistä koulutusta vertaistukiohjaajaksi. Päässä vilistää tuhat ajatusta, jotka huutavat päästä tekstin muotoon. Joten yritetään.

Minä en ole ainoa. Kun on vuosikaudet elänyt ahdistavassa petospallossa, jota peliriippuvuudeksikin kutsutaan ja saanut iskostettua päähän ajatuksen, että on ainoa totaalisen epäkelpo, ällöttävä, inhottava ja surkea yhteiskunnan epäkelpo jäsen, on olo kohtalaisen pöllämystynyt. Tunnetta voi verrata ehkä siihen, kun heimo jossain sademetsän uumenissa tapaa ensimmäisen ulkopuolisen, valkoisen ihmisen. Minä_en_ole_ainoa. Minun ahdistukseni, ajatukseni, ongelmani ja itseinhoni ei ole ainutlaatuisen erikoislaatuisia. Minun elämänpolkuni ei ole sattumanvaraisen päätöntä ja mielipuolista sekoilua, vaan se noudattaa tietyllä tapaa polkua, jota jokainen ongelmapelaaja on tallustellut.

Olen elämässäni ja kirjoituksissani pohtinut aina paljon syitä asioille. Miksi maailmassa tapahtuu pahoja asioita? Henkilökohtaisia tragedioita. Olen osaltani jo aavistellut asiaa, mutta tämän viikonlopun aikana asia on kirkastunut minulle. Minä olen käynyt pohjalla, siellä sielun syvimmissä syövereissä, jotta voin auttaa tulevaisuudessa vertaisiani.

Viikonloppu on sisältänyt asiaa, mutta myös huumoria. Olemme osaltamme kaikki jo siinä tilanteessa, että asioista voi heittää jo vitsiä. Vitsihän peliriippuvuus ei ole, mutta kun on vuosikaudet rypenyt paskassa ja pyöritellyt ongelmiaan työkseen, niin on virkistävää joskus jopa nauraa sille, miten on lainannut rahaa, jotta saa kissalle ruokaa. Vaikkei sitä kissaa taloudessa olekkaan.

On ollut erityisen voimaannuttavaa huomata, että olemme jokainen tavallisia ihmisiä. Tavallisten unelmiemme kanssa. Ja että jokaisella on toivo terveestä, pelaamattomasta elämästä. Ja vaikka vitsiä asiasta heitetäänkin, niin me kaikki tiedostamme sairauden. Sairauden, joka on vienyt monilta kaiken- vähintään paljon, ja jonka kanssa joutuu elämään koko elämänsä loppuun saakka.

Näillä sanoilla toivotan sinut, porilainen ongelmapelaaja, tervetulleeksi Pelirajat'on vertaistukiryhmään alkaen 29.09.2017. Toivon sydämestäni, että olet valmis ottamaan ensimmäisen askeleen kanssani kohti tulevaisuutta, joka ilman ongelmapelaamista on elämää parhaimmillaan.

Arpajaislaki

Kröhöm. Tämä teksti vaatii suurta pinnistelyä ja jäsentelyä, jotta siitä tulee teksti, eikä purkaus, jossa vilisevät kirosanat ja jonka sisä...