keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Kello 18.00

Noin kello 18. Se on se kellonaika arkipäivässä, jolloin taloutensa sotkenut, laskuja lähimmäiseltään piilotteleva, ulosottokierteessä oleva peliriippuvainen alkaa hengittämään. Hengittäminen kestää noin klo 21 saakka, sillä siinä vaiheessa yön pimeä verho alkaa kuiskimaan lähestyvää yötä ja sen mukanaan tuomaa aamua ja uutta arkipäivää. Peliriippuvaisella on siis noin 3 tuntia aikaa päivässä hengittää. Näihinkin tunteihin saattaa sisältyä hengityksen lamaavia katkoksia, kun tuntematon numero soittaa. Puhelinmyyjä vai yli-innokas haastemies?

Viikonloput ovat taloutensa sössineen, patologisen valehtelijan kulta-aikaa. Perjantai-illasta ei vielä pysty ihan täysin nauttimaan- onhan kyseessä arkipäivä. Mutta illalla, yön lähestyessä on peliriippuvaisen juhlahetki. Aamulla on lauantai. Saa nukkua, hengittää- elää niinkuin tavallinen ihminen. Leikkiä normaalia ihmistä, joka ei pelkää. Tuo tunne jää kuitenkin vain häivähdykseksi, koska lauantain jälkeen koittaa sunnuntai. Päivistä pahin. Päivä, jolloin pitäisi nauttia perheestä, ystävistä, elämästä. Päivä jolloin peluri tajuaa, että huomenna kaikki alkaa alusta. Huomisesta aamusta lähtien elämä on taas psyykkisesti kuormittavaa, ahdistavaa kujanjuoksua, jota värittävät häviöt, talousongelmat, kirjeet, puhelut ja jatkuva taistelu kiinnijäämisestä.

Kun pelureilla usein on takana ainakin muutama vuosi totaalista kujanjuoksua ennen kiinnijäämistä, niin pystymme ehkä kuvittelemaan millaisessa paineessa ja helvetissä pelurin pää elää jokaikinen päivä. Millaista itseinhoa, surua ja tuskaa- itsetuhoisuutta ja epätoivoa kokee ihminen, joka pelkää_joka_päivä? Joka päivä.

Olen ennenkin asiasta kirjoittanut, mutta kirjoitan uudelleen: on suorastaan absurdia miettiä, mikä pelottaisi tai stressaisi minua nykyään. Jos huolta ja pelkoa lasten ja lähimmäisten puolesta ei lasketa, niin minua ei pelota juurikaan mikään. Mikään asia ei kasva elämässäni enää niin suureksi palloksi, ettäkö en pystyisi sitä käsittelemään tai ettäkö antaisin sen vaikuttaa elämääni. Kyllästyin pelkäämään.

Puhuin kanssapelurini kanssa viikonloppuna siitä, miten joskus on vaan niin onnellinen elämästään, että suorastaan odottaa, että jotain kamalaa tulee kulman takaa. Yritin lohduttaa häntä ajatuksella, joka on auttanut minua:

Se, että koen kiitollisuutta ja onnea tällä hetkellä elämästäni, ei tarkoita että yleisellä tasolla elämäni näyttäisi ulkopuolelle kovinkaan loistokkaalta. Päinvastoin. Elämässäni on asioita (esim.velkavankeus) joka yleisellä tasolla ei toimi hyvän elämän tunnusmerkkinä. Se, että me olemme kiitollisia elämästämme nykyään, siitä että voi hengittää ja saa olla rehellinen, tarkoittaa vain sitä, että olemme ymmärtäneet ja oppineet elämästä jotain. On siis turha odottaa jotain pahaa kulman takaa- kyllä meillä on ihan kuppi täynnä paskaa jo vanhastaan.

Tähän peluriystäväni totesi, että olemme kuin ulkona kylmettyneitä. Kun on seissyt alasti pihalla pakkasessa, niin on tyytyväinen kun pääsee eteiseen sisälle. Ja siinä sitä sitten on tyytyväinen, alasti eteisessä, kun toinen makaa sängyssä peittojen alla ja ihmettelee, miten ihmeessä eteisessä seisova voi olla tyytyväinen ja onnellinen.

Ehkä me riippuvaiset- toipuvat, olemme nyt eteisessä. Eikä sen niin väliä. Eteisessä on hyvä olla; nyt kun ei pelkää enää posteljoonia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kuka pelkää postimiestä?

Kirjoittelin Takuusäätiön sivuille postimiehen ja elämän pelosta. Kirjoituksen pääset lukemaan  tästä!