sunnuntai 3. syyskuuta 2017

Kotona.

Tulin tänään kotiin intensiivisen viikonlopun jälkeen, jonka aikana omat ajatukset pelaamisesta ja pelaamattomuudesta sekä syventyivät, muuttuivat, kirkastuivat että terävöityivät.

Koko viikonloppu piti sisällään niin paljon merkityksellisiä asioita, että niiden avaaminen tekstin muotoon vaatii muutaman päivän työstämistä. Sen tiedän, että jo viime viikonlopun perusteella olen saanut elämääni joukon katalia, petollisia ja valehtelevia ongelmapelaajia, joista jokainen näyttäytyy minulle sydämellisenä, pohtivaisena, empaattisena ja tavallisena ihmisenä, jonka elämä on kohdannut yhtä suuren henkilökohtaisen tragedian, kuin oma sairauteni. He ovat kuin minä. Ja minä olen kuin he.

Tutustuin myös muutamaan ongelmapelaajan läheiseen ja mietin paljon sitä, miltä minun ongelmani on tuntunut läheisistäni. Olen sitä paljon työstänyt jo aiemmin, mutta läheisten kohtaaminen antaa aina uuden syvyyden omille ajatuksille.

Vanhempani hakivat minut puolesta välistä matkaa, ettei minun tarvinnut istua tuntikausia junassa. Tulin siis kotiini tuon intensiivisen viikonlopun jälkeen, jona minä olin ollut taas ongelmapelaaja- toki toipuva, mutta kuitenkin tuo pelurin statukseni oli läsnä koko ajan. Vastassa oli hyväntuulinen perhe, mieheni oli tehnyt minulle ruokaa ja koti oli siisti. Perheeni oli selvästi nähnyt vaivaa, jotta minulla olisi miellyttävä kotiinpaluu. Minua oli kaivattu, minun poissaoloni oli aiheuttanut ikävää.

On kaksi asiaa, jotka viikonlopulta nousevat juuri tällä hetkellä esiin. Tässä sohvalla, suklaalevyn ja sylissä nukkuvan lapsen kanssa. Rakkaan aviomiehen katsoessa koripalloa. Isompien lasten nukkuessa sängyissään.

Anteeksianto. Olisiko minun aika, ihan vaan pikkuhiljaa, alkaa antamaan itselleni anteeksi. Uskoa, että tämä pieni perheeni siivosi ja teki ruokaa, koska he eivät elä tekemässäni pahassa, vaan siinä hyvässä ja rakastettavassa, jota minä olen. Olisiko minulla jo lupa, ihan vaan pikkuhiljaa, alkaa uskomaan, että minulla on oikeus uskoa olevani rakastettava?

Kiitollisuus. Ne ihmiset, joita olen pahiten loukannut, lähtivät hakemaan minua toisesta kaupungista, jotta minä pääsisin nopeammin kotiin. Ne ihmiset, joiden luottamuksen olen pettänyt niin äärimmäisellä tavalla, tekivät minulle kanasalaattia, ja kertoivat, miten kova ikävä minua on ollut. Olen kiitollinen jokaisesta ihmisestä, joka minulla on elämässäni normaalina ihmisenä. Ja uusista ihmisistä, jotka olen saanut elämääni ongelmapelaajana. Olen kiitollinen jokaisesta pelaamattomasta päivästä. Olen kiitollinen itselleni, että päätin vuosi sitten ottaa elämän omiin käsiisi ja pysyä hengissä.

Yhdessä on hyvä määränpää. Ja siellä me nyt olemme.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kuka pelkää postimiestä?

Kirjoittelin Takuusäätiön sivuille postimiehen ja elämän pelosta. Kirjoituksen pääset lukemaan  tästä!