perjantai 8. syyskuuta 2017

Vieraissa nahoissa

En ole koskaan osannut olla minä. En ole oikein edes tiedostanut mitä on olla minä. Olen onnistunut painamaan minäni alas- käsittelemään sen miltä minusta tuntuu, mitä minä haluan ja mikä on minun tarkoitukseni, sillä että olen aina pyrkinyt kantamaan koko maailman murheet tavalla tai toisella niskassani. Turruttamaan itseni- itseni, jota en ole halunnutkaan oppia tuntemaan.

Minulla on aina ollut palo olla enemmän. Enkä tarkoita sitä, että pitäisin tavanomaiseen elämään "tyytyneitä" huonompana. Päinvastoin- minähän kadehdin heitä monta vuotta. He osasivat olla ja elää normaalia elämää. Mutta tämä palo. Suunnaton palo elää elämää ja tehdä asioita tunteella, palolla, intohimolla. Olla kaikkien ihmisten äänitorvi. Jopa niiden, joiden elämäntilanteet eivät kosketa minua ollenkaan. Personal Jesus.

En tiedä johtuuko tämä pelaamattomuudesta syntynyt itsepohdiskelu ja lieveilmiöt- vertaistyö ja blogin kirjoittaminen, mahdollinen opiskelu; johtuuko tämäkin siitä tunteesta joka minussa vieläkin on. Minun on oltava jotain enemmän. Ei muiden silmissä, vaan itseni. Minun on ansaittava oma kunnioitukseni.

Ehkä primitiivisten vaistojen heiketessä- pelaamisen otettua enemmän ja enemmän tilaa aivoissani, myös pelaaminen näyttäytyi tälläisenä "enemmän" ajatuksena. Jos nyt tähän junaan lähdetään, niin tehdään se kunnolla. Sata lasissa, tuhotaan elämä.

En vieläkään tunnista nahkaani- mietiskelen jokaista liikettä, elettä ja sanaa. Analysoin itseni puhki. Mutta nyt olen löytänyt itselleni terveen tavan olla enemmän. Ja olen opetellut olemaan kantamatta koko maailman suruja harteillani. Ottanut itseni etusijalle. Ja vaikka se kuulostaa itsekkäältä, niin se on suurin rakkaudenosoitus lähimmilleni. Pitämällä itseäni etusijalla, minä rakastan heitä enemmän kuin mitään, koskaan, milloinkaan.

Itsensä rakastaminen tuntuu välillä häpeälliseltä. Niinkuin minulla, petollisella pelurilla olisi oikeus rakastaa itseäni. Kun tuo ajatus iskee, muistutan itseäni niistä lukemattomista vuosista, joita vietin inhoten itseäni. Minulla on oikeus nähdä itsessäni se hyvyys, joka minussa on.

Silittää nahkaa, joka ennen tuntui tuntemattomalta; oudolta. Minähän se olen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kuka pelkää postimiestä?

Kirjoittelin Takuusäätiön sivuille postimiehen ja elämän pelosta. Kirjoituksen pääset lukemaan  tästä!