torstai 26. lokakuuta 2017

Etuasiakkaana saisin enemmän

Tänään kävin taas mielenkiintoisen keskustelun, kun ystäväni Veikkaus päätti ottaa yhteyttä minuun. Ja oikein kotiovelle saakka. Sain postitse Veikkauksen kanta-asiakaskortin. Minä, peliriippuvainen, joka olen sulkenut sekä Veikkauksen että Rayn pelitilini.

Ensitöikseni saksin tuon kanta-asiakaskortin palasiksi (joka oli virhe, jota en toki tiennyt tässä vaiheessa) ja siirryin sadattelemaan asiaa miehelleni. Ajatuksissa vilisivät Alkon näytepullot alkoholisteille ja Marlboron ilmaistupakat tupakoinnin lopettaneille. Kuulostaa ehkä kärjistetyltä, mutta siltä minusta tuntui. Taas kerran Veikkaus tunkeutui kotiini ja sai oloni tuntemaan ihmiseksi, jolla ei ole päätösvaltaa. Minä olen sulkenut tilini, minä olen ilmoittanut sairaudestani ja SILTI minun pitää avata postia, joka muistuttaa minua peleistä- peleistä, jotka ovat ajaneet minut itsemurhan partaalle.

Hetken sadateltuani päätin soittaa Veikkauksen asiakaspalveluun kysyäkseni mitä minun pitää tehdä, jotta pääsisin heistä lopullisesti eroon.

Seuraavassa keskustelu kirjoitettuna: (M=minä, V=Veikkauksen asiakaspalvelu)

M: Hei, täällä se ja se. Soitan seuraavanlaista asiaa: olen ollut sairaalloisen peliriippuvainen ja sulkenut sekä Veikkauksen, että Rayn tilini aikoja sitten. Tänään sain postitse teidän kanta-asiakaskorttinne. Mitä minun pitää tehdä että pääsen teistä eroon?

V: joo elikkä oot siis sulkenut pelitilisi? Kun meidän järjestelmä katsoo sut silti asiakkaaksi, vaikka pelitili olis suljettu. Asiakkuus säilyy silti.

M: Ok. Miten pääsen teistä sitten kokonaan eroon? Voit kuvitella, että on hiukan kyseenalaista lähetellä kantiskortteja sairaalle ihmiselle. Ja sit kun asiakkuus lopetetaan, niin saako sen niin, ettei mun tiedoilla saa koskaan avattua uutta tiliä? Kun ulkomaisilla netticasinoilla saa elinikäisen pelikiellon kun ilmoittaa peliriippuvuudestaan. Niin mites veikkaus?

V: ootatko hetken, mun pitää kysyä tosta mun esimieheltä

--------

V: joo elikkä voidaan lopettaa se asiakkuus, mutta se ei estä avaamasta uudelleen pelitiliä sun tiedoilla. Että sellasta meillä ei oo. Mut me ollaan kyl kehittämässä tätä tulevaisuudessa...

M: joojoo niinpäniin, mutta mä lopettaisin nyt sen mun asiakkuuden kiitos.

V: ok, kerrotko sun käyttäjätunnus/veikkauskortin numero?

M: niinku kerroin, niin mä oon entinen peluri. Mulla on ollut noin 100 tunnusta eri kasinoille maasta kuuhun, eli mulla ei todellakaan ole mitään muistikuvaa siitä, mikä mun käyttäjätunnus on ollut. Ja sen teidän kortin mä saksin palasiksi tunti sitten. Eikö mun henkilöturvatunnus kelpaa?

V: no kyllä mä tarvisin sen käyttäjätunnuksen tai asiakasnumeron. Onks se kuinka pieninä palasina se kortti?

M: joo, on todellakin. Siis mun henkilöturvatunnus ei oo tarpeeks luotettava tunniste?

V: ootas hetki. Mä kysyn mun esimieheltä, kun nää on aika tiukat säännöt.

--------

V: joo, kyl tää nyt poikkeuksellisesti onnistuu henkkarilla.....


Eli pääsin eroon asiakkuudestani. Toistaiseksi. Tällähän hetkellä tiedoillani voi avata pelitilin, vaikka olen ilmoittanut olevani sairas. Haluaisin vielä huomauttaa, että asiakaspalvelija itse oli hyvin ystävällinen ja jopa pahoitteli kun kerroin riippuvuudesta. Asiahan ei millään tasolla ole hänen syytään, vaan sen verenimijäkoneiston, joka tekee tiliä minun ja pelurikollegoiden ongelmalla. Tottakai ne haluaa pitää kiinni meidän suhteesta- itsehän olen hakannut sinne sellaiset 100 000 euroa.

Puhelun jälkeen sain tekstiviestin Veikkaukselta:

Hei, kiitos soitostasi Veikkauksen asiakaspalveluun. Perustuen äskeiseen asiointiisi, kuinka todennäköistä on, että suosittelisit Veikkausta esim. ystävälle, sukulaiselle tai kollegalle?
Käytä asteikkoa 0-10, jossa 0 on pienin ja 10 suurin todennäköisyys suositella.
Viestit ovat sinulle maksuttomia.
T.Veikkaus

En vastannut viestiin, koska heidän asteikkonsa päättyi nollaan. Sekään ei kuvasta tarpeeksi sitä, miten vähän suosittelisin Veikkausta kenellekään.

perjantai 20. lokakuuta 2017

Kelpaat kelle vaan

Itseinho, viha, häpeä, epätoivo, pettymys, haaveettomuus, itsensä aliarvioiminen.

"En pidä itseäni minään."

"Häpeän itseäni ja tekojani. Häpeän sairauttani".

Nämä kaikki sanat ja tunteet ovat läsnä jokaisella kerralla, kun istumme alas kahvikuppiemme kanssa. Me, jotka inhoamme itseämme, riippuvuuttamme ja tekojamme. Jokainen meistä on ajatellut jollain tasolla elämänsä päättämistä- joko itsemurhan kautta tai vaan luovuttamalla. Pakenemalla, antamalla kaiken vaan mennä.

Tänään istuin ja kuuntelin, kun tusina toisilleen tuntematonta ihmistä avasi elämänsä syvimmät kipupisteet, häpeällisemmät ajatukset ja kipupisteet, itseinhon ja elämäntarinansa. Toisilleen tuntemattomat ihmiset. Enkä voinut kuin äimistellä, kuinka rohkeita ja voimallisia nämä ihmiset ovat. Kuinka moni "normaali" ihminen pystyy kertomaan elämänsä synkimmät salaisuudet ja kipeimmät tunteet ventovieraille?

Olen sanoinkuvaamattoman ylpeä jokaisesta ryhmäläisestä. Te olette matkalla, jossa elämän todellinen jättipotti odottaa. Rakkaus ja hyväksyntä omaan itseensä. Minä kelpaan.

keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Veljeni Leijonanmieli

Olen miettinyt lähiaikoina paljon veljeäni. Poikaa- tai nykyään jo kai miestä, joka on ikäänsä nähden kokenut liikaa. Nähnyt, miten hänelle tärkeät ihmiset ovat halunneet luovuttaa elämänsä suhteen. Nähnyt, miten sairaus on vienyt vuosiksi hänen elämästään hänen esikuvansa ja toisenkin.

Olen usein pohtinut millä voimilla nuori mies aloittaa elämäänsä, kun elämän lähtökohdat ovat murentuneet jo elämän alkutaipaleella. Millä elämäntaidolla nuori poika pystyy käsittelemään asioita, jotka saivat minutkin- aikuisen naisen taipumaan elämässä? En tiedä. En suoraan sanottuna tiedä. Mutta kun katsoin tuota nuorta miestä eilen keittiössäni lapsieni kanssa, tiesin että elämä kantaa. 

Kolikolla on aina kääntöpuolensa. On se musertava tosiasia siitä, miten kaikki hänen kokemuksensa ovat olleet aivan liikaa. Aivan liikaa pienelle mielelle. Ja että suru, pelko ja katkeruus on varmasti istutettu tietyllä tapaa sielun syövereihin. Mutta kolikon toisella puolella on rakkaus ja luottamus. Että kaiken sen kammottavuuden ja tragedian jälkeen meidän perheemme on edelleen tässä. Voimakkaampana ja rakastavampana kuin koskaan. Odottaen tulevaisuutta. Yhdessä. Kolikon tällä puolen on myös tarinoita selviytymisestä. Siitä että pystymme, jos haluamme.

Jos jotain voisin veljelleni toivoa, niin toivoisin rauhaa. Rauhaa siitä, ettei hän olisi koskaan voinut asioita estää. Ettei hän pienenä ihmisenä ollut koskaan syyllinen sairauksiin, jotka hänen lähimmäisiään piinasivat. Ja viisautta. Viisautta ymmärtää elämänkokemuksen tuoma sydämen sivistys. Sydämen sivistys, joka erottaa hänet ikätovereistaan. Sivistys, jonka avulla hän näkee mustan ja valkoisen lisäksi myös harmaan sävyt. Ja viimeisimpänä iloa. Iloa tässä hetkessä. Iloa itsestään, perheestään ja tulevaisuudestaan. Siitä, että kaikesta huolimatta me seisomme tässä yhdessä: perheenä. Ja iloa siitä, että kaikki on mahdollista- aivan kaikki.



Veljeni Leijonanmieli.

maanantai 16. lokakuuta 2017

Mikä tunne kuvastaa sinua?

Olen miettinyt jonkun aikaa otsikon kysymystä. Mikä tunne kuvaa minua? Asia on monimutkainen selittää, mutta yritän. Koen nimittäin, että tunne joka kuvastaa sieluni maisemaa on Suru.

Olen äärimmäisen onnellinen elämässäni tällä hetkellä. Koen jatkuvaa kiitollisuutta elämästäni ja siihen kuuluvista ihmisistä. Mutta kun katson ympäröivää maailmaa näen epäoikeudenmukaisuutta, surua, tragedioita ja epäonnea. Koen, että näen ja tunnen sitä enemmän kuin moni muu. Tai ainakin moni kenen kanssa olen asioista keskustellut. Minun on äärimmäisen hankalaa kääntää katseeni ja unohtaa epäoikeudenmukaisuus ja suru ympäröivässä maailmassa. Silloinkin, kun se ei kosketa millään muotoa minun elämääni. Niinkuin suru asuisi minussa.

Olen aina ollut sellainen. Ja joskus tuo surun taakka on ollut niin raskasta, että olen ajautunut umpikujaan itseni kanssa. Minun on äärimmäisen vaikeaa hyväksyä ihmisten arvoittamista taloudellisen tai mielenterveydellisten seikkojen vuoksi. En kestä uutisointia yhteiskunnallisista ongelmakohdista tai siitä jos jollekkin puhutaan rumasti. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni, ettei minun tehtäväni ole pelastaa tai korjata kaikkea ja että maailmassa on aina epäoikeudenmukaisia asioita. Silti koen edelleenkin välillä maailmantuskaa ja pyrin muuttamaan asioita, ilmapiiriä ja toimintamalleja paikoissa joissa pystyn. Silloinkin kun se on epäedullista minulle.

Kirjoituksen tarkoitus ei ole siinä, että olisin joku 2000-luvun pyhimys, joka pyrkii jatkuvasti hyvään. Lähinnä olen miettinyt, että onko jonkunlainen tunneherkkyys ollut osasyynä sairauteeni. Kun on yrittänyt kantaa kaikkien murheita repussaan, niin on unohtanut omat murheensa.

Olen edelleenkin sellainen "maailmantuskailija". Mutta olen pyrkinyt aktiivisesti vähentämään tuskan ja surun määrää, jota otan kantaakseni. Minä kun en pysty siihen. Todistettavasti. Minusta ei ole apua eikä hyötyä kenellekään, jos unohdan oman hyvinvointini- toimiessani maljana koko maailman pahoinvoinnille. Silti minua ällistyttää edelleenkin joka päivä ihmisten kyky olla välittämättä asioista, jotka eivät koske heitä tai heidän nykyhetkeään. Huomaan usein ajattelevani miten onnekkaina tuollaiset ihmiset pitävät itseään- etteikö koska tahansa tuuri voisi kääntyä ja he löytäisivät itsensä niiden ihmisten joukosta, joita ovat ylenkatsoneet ja joiden hädältä he ovat kääntäneet katseensa.

Joskus muinoin kun lauloin vielä aktiivisesti, kutsuin itseäni hautajaislaulajaksi. Lähinnä siksi, että koin äärimmäisen vastenmieliseksi laulaa iloisia lauluja. En osannut sitä. Minun tyylini laulaa on aina ollut se, että menen laulun sisään. Että tarkoitan mitä laulan, tunnen mitä laulan. Ehkä siksi iloiset laulut eivät onnistuneet. Ehkä suru tosiaan asuu minussa.

Oma tarina

Viime perjantaina käsittelimme vertaistukiryhmässä omia tarinoitamme. Kotitehtävänä oli kirjoittaa tarina omasta elämästään. Tarinaan oli tarkoitus laittaa pelaamiseen liittyviä "virstanpylväitä" (mm. milloin rahapelaaminen on tullut elämään jne) mutta myös muita merkittäviä asioita omalta elinkaareltaan. Suruja ja murheita- iloja ja onnistumisia.

Oma tarina on mielestäni tärkein tehtävä paranemisprosessissa. On tärkeää tiedostaa ja tunnistaa asioita ja tunteita, jotka ovat joko johtaneet rahapelaamiseen tai olleet sen seurausta. Jos peliongelmaiselta kysyy, että miksi aloitit pelaamisen niin vastaus on varmasti En tiedä. Tokihan kaikkiin riippuvuuksiin; pakkomielteisiin liittyy toiston voima- ehdollistuminen tiettyihin tapoihin. Mutta silti on kovin vaikeaa kuvitella, että tuosta noin vain; yhtenä kauniina päivänä, ihminen päättää aloittaa riippuvuuden. En tiedä, aloin vaan yhtenä päivänä pelaamaan/käyttämään huumeita, kun en muutakaan keksinyt. Juuri tätä varten on oma tarina. Kun kirjoitamme paperille elämämme ja kaivamme muistista ne muistot, joiden tunnejälki tuntuu vieläkin elävänä, me löydämme ne syyt ja tapahtumat, joiden vuoksi me olemme päästäneet itsemme ehdollistumaan pelaamiseen. Me opimme ymmärtämään itseämme.

Kuunnellessani ryhmäläisten tarinoita, huomasin, että kaikkia yhdistää sama asia: itsetunnon puute. En tiedä oliko kyse vain sattumasta, vaiko peliongelman aiheuttamasta tunteesta vaiko kenties tunteesta joka on ollut olemassa jo ennen peliongelmaa- kasvatusalustasta riippuvuudelle. Huono itsetunto. Pohtiessani oma tarinaani, mietin kirjoitustani siitä, miten en ole koskaan osannut olla omissa nahoissani. Minulla on ollut siis huono itsetuntemus, huono itsetunto. Muille olen aina näyttäytynyt vahvana ihmisenä: rohkeana. Mutta onko itsetunto sitä miltä ihminen näyttää ulospäin vai sitä miltä sisällä tuntuu? Jos ajatuksissaan on ulkopuolinen ja surullinen mutta näyttää ulospäin siltä, ettei ihmisten puheet ja mulkoilu satuta, niin onko ihminen muka vahva?

Kuuntelin äsken Veikkauksen Vastuullisen pelaamisen yksikönjohtajan haastattelua, jossa hän puhui peliongelmasta ja peliriippuvuudesta taas tyypilliseen sävyyn. Marginaaliporukan ongelmia. Suurin osa osaa pelata maltilla. Ja että rahapelit on tulevaisuuden juttu- varsinkin verkkopelaaminen. Ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Henkilökohtaisesti minulle on aivan sama millä potaskalla pelejä markkinoidaan tai millä kauniilla sanoilla asiasta puhutaan, jotta totuus asiasta ei paljastu. Mutta kun nyt viime perjantaina istuin ja kuuntelin ihmisten omia tarinoita- siitä miten peli menee oman itsen; oman hyvinvoinnin edelle, miten peli menee omien lapsien ja puolison edelle, miten lääkkeisiin ja ruokaan tarkoitettu raha katoaakin Kulta Jaskaan, niin mietin taas sitä "marginaaliryhmää". Sitä marginaaliryhmää peliongelmaisia. Sitä peliongelmaisten ryhmää, joilla jokaisella on lähimmäisiä. Sitä 900 000 ihmistä, jota tämä ongelma koskettaa joko pelurina tai läheisenä. 900 000 ihmistä. Marginaaliryhmä.

Me olemme viisaampia 20 vuoden päästä. Mutta niinkuin aina ihmiskunnan historian aikana, mekin menemme perse edellä puuhun. Ennaltaehkäisy on kaunis ajatus, mutta emmehän me oikeasti tiedosta tai hoida ongelmia, ennenkuin ongelma leviää silmiemme edessä käsiin. Silloin eivät vapaaehtoisten pitämät vertaistukiryhmät enää riitä.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Minä tiedän miltä sinusta tuntuu

Vertaistukiryhmä on startannut ja ajattelin jakaa ajatuksiani vertaistuen merkityksestä riippuvuuden hoidossa.

Kuten aiemmin olen kertonut, ohjaajakoulutuksessa ensimmäinen koulutuskerta meni mykistävien tunteiden pyörteissä. "En ole ainoa. Meitä on muitakin". Vaikka itse olin jo tuossa vaiheessa pitkällä pelaamattomuuteni kanssa, tunne oli silti äärimmäisen voimaannuttava ja ymmärsin, että pahimpina peluriaikoinani vertaistuki olisi ollut kultaakin kalliimpaa. Nyt saan todistaa tuota samaa ilmiötä ryhmässä ja sen vaikutukset ovat käsinkosketeltavissa.

Takana on kaksi avointa ryhmäkertaa. Olemme puhuneet ryhmän säännöistä (ehdoton vaitiolovelvollisuus) odotuksista ryhmän suhteen ja omasta pelurihistoriastamme. Jokainen ryhmän jäsen on niin motivoitunut, että olemme päässeet jo työn makuun. Olemme käsitelleet Tiltti-korttien avulla syitä jotka ovat ajaneet meidät pelaamaan, sekä seurauksia, joita pelaaminen on meille aiheuttanut.

Eilen seurauksia käsitellessämme valitsimme mm. kortteja joissa luki häpeä, valehtelu, mielenterveysongelmat, arvojen katoaminen, rikos ja lähimmäisten loukkaaminen. Näitä asioita käsitellessämme mietin hetken, miten rahapeliongelmaa pidetään edelleenkin "vaan" ongelmana joka loppuu, "kun vaan lopetat pelaamisen" ja joka ei aiheuta muuta kuin velkavankeutta ja kuinka rahapeliriippuvainen on vaan tyhmä ihminen. Niinpä niin. Hyvän tahdon pelejä ja muuta hölynpölyä.

Voisi ehkä kuvitella, että ryhmänohjaajan tarkoituksena on vain auttaa ryhmäläisiä käsittelemään omia ongelmiaan ja etsimään niihin ratkaisukeinoja. Niinhän se onkin, mutta puolet ajasta löydän ryhmäläisten kertomuksista viitteitä omaan historiaani ja elämääni. Löydän omasta tarinastani uusia puolia, kun joukko ihmisiä kertoo omista kipupisteistään ja tunteistaan. Ja juuri siitähän vertaistuessa on kyse. Minä annan ja saan. Ja he antavat ja saavat.

Jokaisella ihmisellä on joku salaisuus- joku kipeä asia, jonka haluaa visusti pitää sielunsa syövereissä. Riippuvaisella tuo salaisuus vie 99% elämästä. Kun sitten joku istuu viereen ja sanoo "Minä tiedän miltä sinusta tuntuu-minä olen ollut siellä missä sinäkin" niin vuosien painolasti tippuu hartioilta. Silloin on helpompi yhdessä jatkaa eteenpäin.

Ja kun näkee vierellään ihmisiä- tavallisia ihmisiä jotka unelmoivat, tuntevat, itkevät ja nauravat, on helpompi ajatella itsestäänkin armollisemmin. Jos pystyn antamaan myötätuntoa vierustoverilleni ja näkemään hänet ihmisenä ilman sairautta, miksen tekisi sitä itsellenikin?

"Jos katsoa sä voisit, niinkuin minä katson sua
Sun ei koskaan enää tarvitsisi piiloutua."

sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Riippuvaisen identiteetti

Riippuvainen ihminen on lannistunut. Hän on lannistunut riippuvuutensa ja käytöksensä edessä. Riippuvuus on vienyt itsetunnon ja rakkauden oman itseen. Riippuvainen katuu, häpeää ja on pahoillaan koko ajan. Ihan koko ajan. Hän tietää tekevänsä väärin ja janoaa muutosta, mutta sekä tottumus vääriin ja tuhoisiin tapoihin, että edellämainitut tunteet estävät muutosta. Riippuvainen ei parane ruoskimalla- sitähän hän tekee itselleen päivittäin. Riippuvainen paranee rakkaudella itseensä.

Jotta paraneminen voi alkaa, pitää löytää itsestään se "joku hyvä". Se jokin, jota omassa itsessään arvostaa. Ja alkaa vaalia sitä. Koska riippuvuus lopetetaan itse- itsensä takia, ei muiden. "Muut" ovat merkityksellisessä asemassa toki paranemisprosessissa- on ymmärrettävä mitä omilla toimillaan on saanut aikaiseksi. Mutta riippuvuuden lopettamisessa rakkaus itseä kohtaan on pääasia. Sen puuttuminen kun on usein myös syy riippuvuuden alkamiseksi.

En kirjoittele lämpimikseni onnesta, armosta tai itsekunnioituksesta. Näillä sanoilla on suuri merkitys riippuvaisille. Ja riippuvaisillehan tätä blogiani kirjoitan. Itselleni ja vertaisilleni. Sinä ansaitset armoa. Sinä ansaitset uuden, valoisan elämän. Ja sinä ansaitset muutoksen, jotta voit ojentaa sen muutoksen ja anteeksipyynnön myös lähimmäisillesi.

Pelaamattomuuden aloittaminen on ensimmäinen armonteko itsellesi. Kun lopetat pelit, arvostat itseäsi. Annat itsesi hengittää.

Tänään on maanantai- maanantaisinhan aloitetaan aina laihdutuskuurit ja kuntoilut. Sopivasti kuun alussa vielä. Eiköhän tänään ole hyvä päivä päästää irti pelurin identiteetistä ja suorittaa ensimmäinen armonteko itseään kohtaan?

Nimimerkin suojista

Olen tarkoituksella jättänyt elämästäni yhden vaiheen kirjoittamatta. Vaiheen, jota en pysty tarkastelemaan neutraalisti- ilman kipua, surua ja katkeruutta, ehkä vihaakin. Olen jättänyt sen kirjoittamatta ja olen jättänyt sen puhumatta, vaikka tuo vaihe elämässäni kaikessa ahdistavuudessaan ajoi minut pelaamisessani pahimpaan tilanteeseen ikinä. Tuo vaihe tuhosi minut totaalisesti.

Minä en halua kunnioittaa, mutta kunniotan silti, tuohon elämään, ahdistavuuteen ja epätoivoon liittyvää ihmistä. Tai siis en ihmistä, vaan hänen yksityisyyttään. Vaikkei hän teekkään näin minulle.

Kirjoitan asiasta nyt vain siksi, että minun piti tänään vaihtaa asetuksia kommentoinnista. Siksi, että joku ihminen on edelleenkin sokea omille toimilleen eikä sekään riitä. Hänen on edelleenkin kulutettava elämäänsä minua vihaten.

Kun luin kommentin, niin tiesin heti kuka on kyseessä. Toisaalta minua suretti hänen puolestaan: minun hetkittäiset onnentunteeni itsestäni ovat hänen onnensa tiellä. Ensin vaivuin hänen sanoistaan taas äärimmäiseen itseinhoon: kirjoitan minäkeskeisiä tekstejä joista ei ole hyötyä kellekkään. Kunnes tajusin, ettei hän sanele minun kirjoituksiani tai sanojani. Minä kirjoitan minäkeskeisiä tekstejä, koska tämä ON MINUN BLOGINI, MINUN TUNTEENI JA MINUN ELÄMÄNI. Kukaan ei ole pyytänyt lukemaan yhtäkään minun tekstiäni.

Tämä on minun elämäni. Ja toisinkuin ilkeät sanasi asettelit: minä olen pyytänyt anteeksi tuhannesti lähimmäisiltäni. Minä toteutan anteeksipyyntöä jokaikinen päivä elämässäni; LÄHIMMÄISILLENI.  Ja minä olen kirjoittanut monta tekstiä- nimenomaan lähimmäisille. Joten seuraavan kerran kun kommentoit lukeneesi tekstejäni, niin sisäistä ne myös.

Tai tee palvelus. Älä lue. Anna nyt jo olla.

Avoinna

Miltä tuntuu avata elämänsä oksettavin, inhottavin, tuskaisin, häpeällisin ja synkin salaisuutensa kaikkien pällisteltäväksi, tuomittavaksi ja kauhisteltavaksi?

Raadolliselta ja toisaalta vapauttavalta.

Raadolliselta siksi, että se on minun elämäni. Minun itkuni, epätoivoni, pelkoni, ahdistukseni ja sieluni. Vapauttavalta siksi, että ihmiset puhuvat aina. Mitä vähemmän he tietävät, sitä enemmän he puhuvat. Ja kun en itse ole puhunut, olen luonut mahdollisuuden pahoille puheille- puheille, joissa totuus on unohtunut, puheille joissa minun pieni sieluni ja epätoivoni on ollut sivulause. Sivulause sosiaalipornossa.

Halusin avata ongelmani siksi, että kaikkien pahojen juorujen jälkeen jäljelle jää vain totuus: se voi tapahtua kenelle tahansa. Ja vieressäsi voi olla ihminen- naapuri, työkaveri, puoliso tai lapsi, joka painii saman ongelman kanssa. Asioita on helppo tarkastella norsunluutornista, kunnes jokin omassa elämässä vetää maihin.  Ihmisiä on helppo ulkoistaa elämästään- tuomita ja halveksia, kunnes asia osuu niin lähelle, ettei ongelmaa voi sivuuttaa. Ettei ongelmaista ihmistä voikaan hylätä.

Olen kuullut miten minun kanssani ei haluta olla tekemisissä, olen nähnyt miten minua tuijotetaan kaupassa tai miten minua ei enää tervehditä. Olen lukenut epäsuoria terveisiä, joissa minulle toivotetaan pahaa joulua. Ja se kaikki on sattunut niin syvälle sisimpään, etten koskaan toivo samaa kenellekkään. En kenellekkään.

Olen kuitenkin perheeni avustuksella päässyt pitkälle. Kaikki edellämainitut sattuvat vieläkin, mutta elämässäni on niin paljon onnea nykyään, etten päästä niitä enää ajatuksiini. Jokaisella on oikeus mielipiteisiinsä.

Toivotan jokaiselle äärimmäisen lämmintä ja voimaannuttavaa sunnuntaita. Nauttikaa toisistanne ja itsestänne.

Sinussa on paljon hyvää.

Arpajaislaki

Kröhöm. Tämä teksti vaatii suurta pinnistelyä ja jäsentelyä, jotta siitä tulee teksti, eikä purkaus, jossa vilisevät kirosanat ja jonka sisä...