Mikä tunne kuvastaa sinua?

Olen miettinyt jonkun aikaa otsikon kysymystä. Mikä tunne kuvaa minua? Asia on monimutkainen selittää, mutta yritän. Koen nimittäin, että tunne joka kuvastaa sieluni maisemaa on Suru.

Olen äärimmäisen onnellinen elämässäni tällä hetkellä. Koen jatkuvaa kiitollisuutta elämästäni ja siihen kuuluvista ihmisistä. Mutta kun katson ympäröivää maailmaa näen epäoikeudenmukaisuutta, surua, tragedioita ja epäonnea. Koen, että näen ja tunnen sitä enemmän kuin moni muu. Tai ainakin moni kenen kanssa olen asioista keskustellut. Minun on äärimmäisen hankalaa kääntää katseeni ja unohtaa epäoikeudenmukaisuus ja suru ympäröivässä maailmassa. Silloinkin, kun se ei kosketa millään muotoa minun elämääni. Niinkuin suru asuisi minussa.

Olen aina ollut sellainen. Ja joskus tuo surun taakka on ollut niin raskasta, että olen ajautunut umpikujaan itseni kanssa. Minun on äärimmäisen vaikeaa hyväksyä ihmisten arvoittamista taloudellisen tai mielenterveydellisten seikkojen vuoksi. En kestä uutisointia yhteiskunnallisista ongelmakohdista tai siitä jos jollekkin puhutaan rumasti. Olen yrittänyt muistuttaa itseäni, ettei minun tehtäväni ole pelastaa tai korjata kaikkea ja että maailmassa on aina epäoikeudenmukaisia asioita. Silti koen edelleenkin välillä maailmantuskaa ja pyrin muuttamaan asioita, ilmapiiriä ja toimintamalleja paikoissa joissa pystyn. Silloinkin kun se on epäedullista minulle.

Kirjoituksen tarkoitus ei ole siinä, että olisin joku 2000-luvun pyhimys, joka pyrkii jatkuvasti hyvään. Lähinnä olen miettinyt, että onko jonkunlainen tunneherkkyys ollut osasyynä sairauteeni. Kun on yrittänyt kantaa kaikkien murheita repussaan, niin on unohtanut omat murheensa.

Olen edelleenkin sellainen "maailmantuskailija". Mutta olen pyrkinyt aktiivisesti vähentämään tuskan ja surun määrää, jota otan kantaakseni. Minä kun en pysty siihen. Todistettavasti. Minusta ei ole apua eikä hyötyä kenellekään, jos unohdan oman hyvinvointini- toimiessani maljana koko maailman pahoinvoinnille. Silti minua ällistyttää edelleenkin joka päivä ihmisten kyky olla välittämättä asioista, jotka eivät koske heitä tai heidän nykyhetkeään. Huomaan usein ajattelevani miten onnekkaina tuollaiset ihmiset pitävät itseään- etteikö koska tahansa tuuri voisi kääntyä ja he löytäisivät itsensä niiden ihmisten joukosta, joita ovat ylenkatsoneet ja joiden hädältä he ovat kääntäneet katseensa.

Joskus muinoin kun lauloin vielä aktiivisesti, kutsuin itseäni hautajaislaulajaksi. Lähinnä siksi, että koin äärimmäisen vastenmieliseksi laulaa iloisia lauluja. En osannut sitä. Minun tyylini laulaa on aina ollut se, että menen laulun sisään. Että tarkoitan mitä laulan, tunnen mitä laulan. Ehkä siksi iloiset laulut eivät onnistuneet. Ehkä suru tosiaan asuu minussa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kuka pelkää postimiestä?

Kellä kulta, sillä onni...

Mielen kiemuroista