maanantai 16. lokakuuta 2017

Oma tarina

Viime perjantaina käsittelimme vertaistukiryhmässä omia tarinoitamme. Kotitehtävänä oli kirjoittaa tarina omasta elämästään. Tarinaan oli tarkoitus laittaa pelaamiseen liittyviä "virstanpylväitä" (mm. milloin rahapelaaminen on tullut elämään jne) mutta myös muita merkittäviä asioita omalta elinkaareltaan. Suruja ja murheita- iloja ja onnistumisia.

Oma tarina on mielestäni tärkein tehtävä paranemisprosessissa. On tärkeää tiedostaa ja tunnistaa asioita ja tunteita, jotka ovat joko johtaneet rahapelaamiseen tai olleet sen seurausta. Jos peliongelmaiselta kysyy, että miksi aloitit pelaamisen niin vastaus on varmasti En tiedä. Tokihan kaikkiin riippuvuuksiin; pakkomielteisiin liittyy toiston voima- ehdollistuminen tiettyihin tapoihin. Mutta silti on kovin vaikeaa kuvitella, että tuosta noin vain; yhtenä kauniina päivänä, ihminen päättää aloittaa riippuvuuden. En tiedä, aloin vaan yhtenä päivänä pelaamaan/käyttämään huumeita, kun en muutakaan keksinyt. Juuri tätä varten on oma tarina. Kun kirjoitamme paperille elämämme ja kaivamme muistista ne muistot, joiden tunnejälki tuntuu vieläkin elävänä, me löydämme ne syyt ja tapahtumat, joiden vuoksi me olemme päästäneet itsemme ehdollistumaan pelaamiseen. Me opimme ymmärtämään itseämme.

Kuunnellessani ryhmäläisten tarinoita, huomasin, että kaikkia yhdistää sama asia: itsetunnon puute. En tiedä oliko kyse vain sattumasta, vaiko peliongelman aiheuttamasta tunteesta vaiko kenties tunteesta joka on ollut olemassa jo ennen peliongelmaa- kasvatusalustasta riippuvuudelle. Huono itsetunto. Pohtiessani oma tarinaani, mietin kirjoitustani siitä, miten en ole koskaan osannut olla omissa nahoissani. Minulla on ollut siis huono itsetuntemus, huono itsetunto. Muille olen aina näyttäytynyt vahvana ihmisenä: rohkeana. Mutta onko itsetunto sitä miltä ihminen näyttää ulospäin vai sitä miltä sisällä tuntuu? Jos ajatuksissaan on ulkopuolinen ja surullinen mutta näyttää ulospäin siltä, ettei ihmisten puheet ja mulkoilu satuta, niin onko ihminen muka vahva?

Kuuntelin äsken Veikkauksen Vastuullisen pelaamisen yksikönjohtajan haastattelua, jossa hän puhui peliongelmasta ja peliriippuvuudesta taas tyypilliseen sävyyn. Marginaaliporukan ongelmia. Suurin osa osaa pelata maltilla. Ja että rahapelit on tulevaisuuden juttu- varsinkin verkkopelaaminen. Ja nimenomaan positiivisessa mielessä. Henkilökohtaisesti minulle on aivan sama millä potaskalla pelejä markkinoidaan tai millä kauniilla sanoilla asiasta puhutaan, jotta totuus asiasta ei paljastu. Mutta kun nyt viime perjantaina istuin ja kuuntelin ihmisten omia tarinoita- siitä miten peli menee oman itsen; oman hyvinvoinnin edelle, miten peli menee omien lapsien ja puolison edelle, miten lääkkeisiin ja ruokaan tarkoitettu raha katoaakin Kulta Jaskaan, niin mietin taas sitä "marginaaliryhmää". Sitä marginaaliryhmää peliongelmaisia. Sitä peliongelmaisten ryhmää, joilla jokaisella on lähimmäisiä. Sitä 900 000 ihmistä, jota tämä ongelma koskettaa joko pelurina tai läheisenä. 900 000 ihmistä. Marginaaliryhmä.

Me olemme viisaampia 20 vuoden päästä. Mutta niinkuin aina ihmiskunnan historian aikana, mekin menemme perse edellä puuhun. Ennaltaehkäisy on kaunis ajatus, mutta emmehän me oikeasti tiedosta tai hoida ongelmia, ennenkuin ongelma leviää silmiemme edessä käsiin. Silloin eivät vapaaehtoisten pitämät vertaistukiryhmät enää riitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kuka pelkää postimiestä?

Kirjoittelin Takuusäätiön sivuille postimiehen ja elämän pelosta. Kirjoituksen pääset lukemaan  tästä!