Veljeni Leijonanmieli

Olen miettinyt lähiaikoina paljon veljeäni. Poikaa- tai nykyään jo kai miestä, joka on ikäänsä nähden kokenut liikaa. Nähnyt, miten hänelle tärkeät ihmiset ovat halunneet luovuttaa elämänsä suhteen. Nähnyt, miten sairaus on vienyt vuosiksi hänen elämästään hänen esikuvansa ja toisenkin.

Olen usein pohtinut millä voimilla nuori mies aloittaa elämäänsä, kun elämän lähtökohdat ovat murentuneet jo elämän alkutaipaleella. Millä elämäntaidolla nuori poika pystyy käsittelemään asioita, jotka saivat minutkin- aikuisen naisen taipumaan elämässä? En tiedä. En suoraan sanottuna tiedä. Mutta kun katsoin tuota nuorta miestä eilen keittiössäni lapsieni kanssa, tiesin että elämä kantaa. 

Kolikolla on aina kääntöpuolensa. On se musertava tosiasia siitä, miten kaikki hänen kokemuksensa ovat olleet aivan liikaa. Aivan liikaa pienelle mielelle. Ja että suru, pelko ja katkeruus on varmasti istutettu tietyllä tapaa sielun syövereihin. Mutta kolikon toisella puolella on rakkaus ja luottamus. Että kaiken sen kammottavuuden ja tragedian jälkeen meidän perheemme on edelleen tässä. Voimakkaampana ja rakastavampana kuin koskaan. Odottaen tulevaisuutta. Yhdessä. Kolikon tällä puolen on myös tarinoita selviytymisestä. Siitä että pystymme, jos haluamme.

Jos jotain voisin veljelleni toivoa, niin toivoisin rauhaa. Rauhaa siitä, ettei hän olisi koskaan voinut asioita estää. Ettei hän pienenä ihmisenä ollut koskaan syyllinen sairauksiin, jotka hänen lähimmäisiään piinasivat. Ja viisautta. Viisautta ymmärtää elämänkokemuksen tuoma sydämen sivistys. Sydämen sivistys, joka erottaa hänet ikätovereistaan. Sivistys, jonka avulla hän näkee mustan ja valkoisen lisäksi myös harmaan sävyt. Ja viimeisimpänä iloa. Iloa tässä hetkessä. Iloa itsestään, perheestään ja tulevaisuudestaan. Siitä, että kaikesta huolimatta me seisomme tässä yhdessä: perheenä. Ja iloa siitä, että kaikki on mahdollista- aivan kaikki.



Veljeni Leijonanmieli.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Kuka pelkää postimiestä?

Kellä kulta, sillä onni...