sunnuntai 26. marraskuuta 2017

Kuka pelkää postimiestä?

Kuinka paljon sitä onkaan pelännyt elämää. Elämää ja itseään. Postimiestä, haastemiestä, ulosottomiestä, perintäyhtiöitä, pankkia, tilitietoja, tilipäivää, arkipäivää, paljastumista, menettämistä, tunteita ja toisaalta sitä ettei mikään tunnu miltään, mielenterveyden menettämistä, perheen menettämistä, rahojen loppumista ja lopussa sitä että ne eivät lopu, vaan pakonomainen pelaaminen vaan jatkuu.

Kuinka paljon sitä onkaan pelännyt.

Kun se kaikki voimavara mitä on vuosien varrella pelkoon ja pelon ylläpitämiseen kohdistanut on vapautunut onneen, rauhaan, hyvinvointiin ja oman mielenterveyden ylläpitoon niin lopputulos on arvattavissa. Kokonainen minä. Onnellinen ja hengittävä minä ja lähimmäinen. Lähimmäiset.

Olen kotimatkalla Pelirajat'on täydennyskoulutuksesta. Matkalla kotiin perheeni luo.

Arki odottaa jälleen kulman takana eikä postimiestä tarvitse pelätä.

torstai 23. marraskuuta 2017

Tiesin pelanneeni paljon....mutta en ymmärtänyt kuinka suuri merkitys minulla oli ja on edelleen Veikkaukselle. Hengittelin jo hetken aikaa rauhassa, varsinkin viimeisimmän puhelun jälkeen (josta jo aiemmin kirjoitin) Veikkauksen asiakaspalveluun, jossa monien käänteiden jälkeen minut pyyhittiin Veikkauksen asiakastiedoista ja kaikki siteeni tuohon lottovoittajien unelmayritykseen katkaistiin. Kunnes tänään.....


Minä_olen_edelleen_Veikkauksen_etuasiakas.

Miten tämä voi olla mahdollista? Miten helvetissä voi olla mahdollista, että Veikkaus suoranaisesti kävelee itsemääräämisoikeuteni yli ja SITKEÄSTI pitää minua asiakkaanaan ja nimenomaan ETUASIAKKAANAAN, vaikka olen useaan otteeseen sekä kirjallisesti, että puhelimitse pyytänyt heitä lopettamaan asiakkuuteni. Olen myös joka kerta erikseen maininnut peliriippuvuuteni, joten tämä pelihaittatyötä niin aktiivisesti tekevä peliyhtiö suoraan sanottuna vitut välittää minusta, oikeuksistani, tahdostani tai sairaudestani. He kun ovat päättäneet pitää minut etuasiakkaanaan.

Hyvä Herra tai Rouva Veikkaus. Haista pitkä paska.

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Paljon uutta länsirintamalta....

Olen itse tiennyt asiasta jo jonkun aikaa, mutta nyt on tullut aika kertoa asiasta myös teille. Kaikelle on syynsä ja tarkoituksensa.

"Kun ryömin elämäni pohjamudissa nettikasinosta toiseen, olisin tehnyt mitä vain, jos joku olisi sanonut minulle, että kaikki järjestyy. Etsin tietoa kirjastosta, internetistä, lehdistä- mistä tahansa. Kun vain joku jossain olisi aavistuksen verran edes vihjannut, että elämän on mahdolllista muuttua. Että tämän sairauden voi voittaa. Että minun on vielä joskus mahdollista rakastaa itseäni.

Minä olen käynyt läpi helvetin. Olen avannut jokaisen nettikasinotilin, kokeillut jokaista lottoa, pitkävetoa, monivetoa ja voittajavetoa. Olen tunkenut euron kolikkoja pelikoneisiin yhtä paljon, kuin olen tunteina elänyt tätä elämää. Suuni on suoltanut valheita ja petosta niin paljon, että olen 32-vuotiaana joutunut opettelemaan totuuden puhumisen niinkuin pieni lapsi opettelee syömään itse. Olen halunnut lopettaa elämäni ja melkein onnistunutkin siinä. Palkaksi vuosien peliriippuvuudesta olen saanut ikuisen velkavankeuden ja rikosrekisterin.

Minulla ei ole taikasauvaa tai patenttiratkaisua, jolla peliriippuvuus tai ongelmapelaaminen lopetetaan. Minulla on minun elämäni ja kokemukseni sekä kaltaisteni tarinat. Jos etsit helppoja ohjeita tai vinkkejä, niitä minulla ei ole. Peliriippuvuus on kaikessa kataluudessaan äärimmäisen vaikea toiminnallinen riippuvuus. Mutta jos etsit muutosta, toivoa ja vertaistukea ja haluat elää elämää, jossa pelit eivät sumenna tunteitasi ja elämänhaluasi, tämä kirja on sinulle. Olet sitten peliriippuvainen tai riippuvaisen läheinen, toivon että löydät kirjasta uskoa ja toivoa tulevaan. Kukaan meistä ei valitse riippuvuutta, mutta me itse päätämme, koska päästämme irti.

"Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.""

Kirjoitan tällä hetkellä siis kirjaa. Meistä riippuvaisista, meille riippuvaisille ja meidän läheisimmillemme. Olkoon tämä minun syyni ja tarkoitukseni.

lauantai 18. marraskuuta 2017

Arvet

Puhuimme eilen ryhmässä arvista. Niistä arvista, joiden paraneminen kestää kauan. Mitä pidempi aika pelaamattomuutta on takana ja mitä kauemmin aivot ovat saaneet aikaa parantua, sitä enemmän arvet aiheuttavat kipuilua. Kun elää "sumussa" ja riippuvuuden suojassa on helppo plokata negatiiviset tunteet ja muistot. Ja kun aivot saavat aikaa parantuakseen; kun oma henkinen pääoma kasvaa, arvet ilmestyvät muistoineen. Aivot päästävät ajatuksiin muistoja entisestä elämästä.

Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, miten joskus yön pimeimpinä tunteita- kun uni ei ota tullakseen, minun arpeni muistuttavat olemassaolostaan. Päähäni tupsahtelee pahoja tekoja, oloja ja tunteita- entistä elämää ja sitä miten pahasti olen satuttanut lähimmäisiäni. Ja itseäni.

Elämä olisi toki helpompaa ilman arpia, mutta koska mitään ei pysty muuttamaan niin on ajateltava positiivisesti. Minulla on nykyään henkinen hyvinvointi ja pääoma- välineet käsitellä arpiani. Ne kipuilevat joskus, mutta ne ovat vain arpia. Niihin on jo kasvanut rupi. Ja kun ryhmässä meillä on kaikilla samanlaiset arvet- toki eri paikoissa ja eri muotoiset, niin on elämä on helpompaa.

Jos kamppailet tällä hetkellä oman peliongelmasi kanssa, niin muistutan Pelirajat'on-toiminnasta. Osoitteesta pelirajaton.fi löydät oman paikkakuntasi ryhmän ja ilmottautua voit vaikka heti.

Vertaistuessa on voimaa.

lauantai 11. marraskuuta 2017

Läheisten kerta

Eilen ryhmässä saimme vieraaksi lähimmäisten vertaistukiohjaajan Salosta ja ryhmäläisten lisäksi paikalle oli myös kiitettävästi lähimmäisiä. Salon vieraamme kertoi oman tarinansa, jonka jälkeen keskustelimme läheisten oikeuksista, tunteista ja pelisäännöistä. Koin, että tämä(kin) kerta oli äärimmäisen tärkeä ja merkityksellinen sekä pelureille, että heidän lähimmäisilleen. Jälleen kerran minut valtasi aivan ääretön ylpeys ryhmäläisistäni sekä heidän läheisistään. Jo se, että on ylittänyt itsensä ja hakenut apua ongelmaansa on mieletön askel. Mutta että apua tullaan hakemaan yhdessä läheisen kanssa- huikeaa.

Olen ennenkin kirjoittanut läheisten oikeuksista ja tunteista, mutta oli mielettömän virkistävää kuulla taas kerran niitä tunteita ja ajatuksia pelurin läheiseltä. Luulen, että vieraamme tarina kosketti monia kuulijoita syvältä. Ehkä hekin saivat sen helpotuksen tunteen, joka meillä pelureilla on joka kerta kun ryhmä kokoontuu: meitä on muitakin. Se tunne auttaa jaksamaan.

Puhuimme paljon siitä, miten peliriippuvuus on kuin onkin sairaus, mutta vain peluri on sairastunut siihen- ei läheinen. Ja vaikka kuinka olisi rinnalla tukemassa ja auttamassa, niin on tärkeää muistaa, että vain peluri on sairas. Ei läheinen. Läheisellä on OIKEUS normaaliin elämään ja omiin tunteisiin- myös niihin negatiivisiin, ilman että on pelättävä pelurin "rikkoutumista". Asioista ja tunteista pitää pystyä puhumaan ääneen; muuta vaihtoehtoa ei ole.

Vaikka puhuimme ikävistä asioista, niin minulle jäi vahva tunne siitä, että ryhmästä poistui joukko ihmisiä, jotka olivat taas askeleen eheämpiä. Enkä tarkoita pelkästään pelureita. Tuntui kuin olisimme päästäneet pieneen salaseuraamme lisää jäseniä ja taas kerran oli hivenen helpompi hengittää. Yhdessä on hyvä määränpää.

perjantai 10. marraskuuta 2017

Mitä täällä tapahtuu?

Lähiviikkoina ei ole mennyt päivääkään, etteikö peliriippuvuutta ja ongelmapelaamista olisi käsitelty mediassa. Ja mikä virkistävintä; siitä on keskusteltu asian vaatimalla vakavuudella, vähättelemättä. Jopa ammattilaisurheilijoiden peliriippuvuusongelmat on nostettu esille- ilman sitä veikeää näkökulmaa, jossa puhutaan suurista summista lähinnä ihannoiden. Mitä täällä siis tapahtuu?

Vaikka puhunkin kriittisesti mm. Veikkauksen toiminnasta ja olemattomista roposista, joita tuo yhtiö sylkee pelihaittatyöhön, niin tämänhetkinen keskustelu mediassa on juuri tuon pelihaittatyön ansiota. Pelihaittatyö; yhdistykset ja säätiöt, jotka työtä tekevät, ovat tehneet hartiavoimin töitä, jotta tällä hetkellä ongelmapelaaminen saa edes puolikkaan huutomerkin verran siitä huomiosta, jonka se ansaitsee.

Kun puhutaan ongelmapelaamisesta, riskipelaamisesta ja peliriippuvuudesta, on äärimmäisen tärkeää huomioida, ettei ongelma kosketa vain peluria itseään tai sitä hetkeä, kun hän syytää kolikoita automaattiin. Ongelmapelaaminen koskettaa pelurin lisäksi järisyttävän suurta joukkoa läheisiä. Ongelmapelaamisen hintalappu on siis kaikessa karmivuudessaan järkyttävän suuri ja jos sitä kunnolla tutkittaisiin (syy- ja seuraussuhde kunkin sosiaalisen, psyykkisen ja jopa fyysisen ongelman tai sairauden takana) niin luulen, että mentäisiin pitkälti miinuksen puolelle sen suhteen, mitä Veikkaus jakaa ulos yhdistyksille. Yhdistyksille, jotka auttavat ihmisiä erinäisten ongelmien kanssa, joita pelaaminen tai pelurin läheisenä oleminen on aiheuttanut.

Mitä täällä siis tapahtuu? Täällä tapahtuu herääminen. Herääminen siihen, että suomalainen ei aina voita, ja että Veikkaus voi tuoda muutakin kuin iloa elämään. Unelmointi saattaa olla jo puoli voittoa, mutta kun joukossamme on kasvava määrä ihmisiä, joille unelmointi ei riitä, niin hyvän tahdon pelit saavat uuden merkityksen.

Me olemme pieni kansa ja aina loistaneet tilastoissa korkeimmilla palleilla. Oli kyse sitten koulumenestyksestä tai turvallisuudesta. Mutta se, että tämä pieni kansa on kasvatettu pelaamisen kulttuuriin ja että Suomessa pelataan neljänneksi eniten rahapelejä koko maailmassa ei ole ylpeyden aihe. Se on häpeällistä ja vaatii muutoksen päättäjiltä. Yksikin rikkoutunut koti tai mieli on liikaa.

keskiviikko 8. marraskuuta 2017

Uuteen vuoteen

Tavalliselle ihmiselle, eli siis ihmiselle, joka ei ole riippuvainen, tämä seuraava ajatus saattaa kuulostaa täysin mielipuoliselta. Nimittäin suru, joka liittyy riippuvuuden lopettamiseen.

Miten hullu ajatus. Surua riippuvuuden lopettamisesta? Surua siitä, että jättää taakseen asian, joka on aiheuttanut vain ja ainoastaan ongelmia, ahdistusta, tuskaa ja itseinhoa? Hullua! Niinhän se onkin. Mutta eipä kai riippuvuus itsessäänkään niin kovin tervejärkistä puuhaa ole :) 

Keskustelimme ryhmässä siitä, miten on normaalia tuntea surua pelaamisen lopettamisesta. Mehän menetämme ystävän. Halusimme tai emme, niin olemme muodostaneet melkeinpä sosiaalisen suhteen peliin. Oli se sitten nettikasino tai peliautomaatti, se on meidän ystävämme. Ja vaikka se vie rahat ja houkuttelee kerta toisensa jälkeen, niin se on silti rakas. Paikka johon paeta, kun ulkopuolinen maailma on liikaa, kun oma naamataulu ja ajatukset on liikaa, kun stressaa, kun ahdistaa, kun on yksin. Kyllä te tiedätte. Ja nyt siitä pitäisi päästää irti? Ja vielä loppuiäksi? 

On normaalia tuntea surua, kun lopettaa. On myös tärkeää miettiä, kuinka tärkeäksi peli on muodostunut, kun lopettaminen tuntuu siltä kuin hyvästelisi ystävän. Ja kun sen tajuaa, on suruakin helpompi kestää. On tärkeää muistaa rehellisesti tarkastella tunteitaan, eikä hävetä niitä. Ja vaikkei nyt ihan jokaiselle välttämättä kehtaakkaan sanoa, että minua surettaa, kun en saa pelata enää Kulta-Jaskaa, niin on yksi paikka jossa sen voi sanoa. Vertaistukiryhmä. Sillä siellä jokainen tietää sen tunteen. Kun on ikävä pelikonetta.

Suosittelenkin nyt jo hakeutumaan Pelirajat'on-nettisivuille ja ennakkoilmottautumaan ensi vuonna alkaviin vertaistukiryhmiin. Lupaan, että se on yksi parhaimmista päätöksistä, pelaamattomuuden lisäksi, jonka teet tai tulet tekemään.

Vuosi 2018 lähestyy. Tehdään siitä yhdessä pelaamaton vuosi.

perjantai 3. marraskuuta 2017

Sitten kun on puhunut tarpeeksi

Joskus tulee se hetki, kun ei vaan jaksa jauhaa. Kun vaan haluaisi elää tätä tavallista elämää, unohtaa koko peliongelman. Lopettaa peliongelmasta ja sen syistä ja seurauksista puhuminen. Se hetki, kun tuntuu, että on analysoinut jokaisen rullan pyöräytyksen, pikavipin, lainaamisen, valheen, kenolapun, lottorivin, kasinobonuksen, huijauksen, itsemurha-ajatuksen, vuosien ahdistuksen ja kolikkoautomaatin. Se hetki kun tuntuu, että mä en jaksa puhua enää hetkeäkään peleistä, riippuvuudesta tai teoistani. Se hetki kun haluaa vaan elää nykyistä tavallista, normaalia arkeaan.

Ja se on se hetki, kun pitää nimenomaan jatkaa puhumista, käsittelyä, tarkastelua ja analysointia. Se hetki, kun pitää muistuttaa itseä, että tavallista kyllä, mutta aina riippuvaista. Se hetki, kun tajuaa, että kyllästymiseen saakka on aina riippuvainen.

On välillä vaikeaa tasapainoilla sen asian kanssa, että elää normaalia elämää ja kaikki on hyvin. Ja toisaalta juuri kun kaikki on hyvin, pitää muistuttaa itseä siitä, miten kaikki ei ole ollut hyvin ja miten minussa on edelleen se olio, joka halutessaan tekee elämän onnettomaksi. Pitää muistuttaa itseään asiasta, jonka haluaa unohtaa. Joka tekee surulliseksi.

Jos riippuvaisen elämä on hankalaa, niin ei se toipuneenkaan helppoa ole. Mutta onko kenenkään? Ei. Siksi se on elämää. Kaikkine väreineen.

Arpajaislaki

Kröhöm. Tämä teksti vaatii suurta pinnistelyä ja jäsentelyä, jotta siitä tulee teksti, eikä purkaus, jossa vilisevät kirosanat ja jonka sisä...