maanantai 22. tammikuuta 2018

Ensimmäinen askel

Uudet ryhmät starttaavat parin kuukauden sisällä. Tämä on sitä aikaa vertaistukiohjaajan elämässä, kun ilmoittautumisten myötä ohjaaja soittaa pelureille ja tekee kartoitusta pelurin elämäntilanteesta ja mahdollisuuksista osallistua ryhmään.

Olen itse soittanut jo neljälle uudelle ryhmäläiselle ja jokaisessa puhelussa toistuu sama teema. Puhelun alussa läsnä on valtava hätä ja epätoivo. Tyypillistähän on, että apua haetaan vasta siinä vaiheessa, kun tilanne on kestämätön. Puhelun edetessä kartoitamme pelurin elämäntilannetta ja toimia joita peluri voi tehdä heti parantaakseen tilannettaan. Kun pyydän puhelimessa peluria kertomaan rehellisesti minkälainen summa pelaamiseen on mennyt, otamme ensimmäisen askeleen rehellisyyteen ja uuteen elämään. Tämä vastaus voi olla nimittäin ensimmäinen kerta, kun peluri puhuu pitkään aikaan totta- myös itselleen.

Jos puhelun alussa läsnä on epätoivo ja hätä, niin usein lopettaessamme keskustelua tunne on vaihtunut toivoon. Sillä olipa tilanne mikä tahansa, niin tiedän, että se on mahdollisuus voittaa. Minä tiedän, koska olen ollut siellä ja nähnyt sen. Ja nyt olen tässä.

Jos yksi ainoa puhelu vertaiselle saa epätoivon vaihtumaan toivoksi, niin mitä tekee 12 viikon ohjelma ryhmässä, jossa kaikki ovat olleet siellä missä sinäkin? Onko mahdollista, että jatkuva epätoivo vaihtuu jatkuvaan toivoon?

On. Mutta kaikki on kiinni siitä omasta ensimmäisestä askeleesta. Me olemme kyllä vastassa; odottamassa. Mutta se askel on otettava itse.

Ilmoittaudu oman paikkakuntasi ryhmään, osoitteessa pelirajaton.fi

lauantai 6. tammikuuta 2018

Itseinho

Olen miettinyt paljon itseinhoa nyt kun kirjan käsikirjoitus on alla ja työsuunnitelma deadlinen kanssa olemassa. Itseinho kun mielestäni ansaitsee kokonaisen kappaleen kirjassa- oli kysymys mistä tahansa riippuvuudesta tai mielensairaudesta.

Oli kyseessä sitten masennus, peliriippuvuus, alkoholismi tai shoppailuaddiktio- lukiessani materiaalia ja henkilöhaastatteluita huomasin yhden asian olevan yhteistä. Jopa lause on usein sama. "Inhosin peilikuvaani".

Itseinho on pimeimmistä pimein voima, joka saa energiaa joka ikisestä ajatuksesta, sisään-ja uloshengityksestä ja tavallisen elämän epäonnistumisesta. Ihan siitä pienimmästäkin. Itseään inhoava ihminen piiskaa itseään taukoamatta- niin ettei pään sisällä ole hereillä ollessa yhtäkään positiivista ajatusta. Näistä lähtökohdista sairastuneen ihmisen on lähdettävä ponnistelemaan kohti parantumista tai riippumatonta elämää. Ei ole siis ihme, jos masentuneen on vaikea "ottaa itseään niskasta kiinni", alkoholistin vain "lopettaa juominen" ja pelurin vain "panna pelit poikki". Ei ole helppoa lähteä hakemaan onnellisuutta tai parempaa elämää, kun ihminen, jonka pitäisi olla tärkein, on ihminen jota inhoaa ja vihaa eniten. Peilikuva.

On varmasti helppoa vihata riippuvaista ihmistä. Surkea ihmisen irvikuva, kuka nyt jää koukkuun johonkin peleihin tai viinaan? On kuitenkin tärkeä muistaa, ettei kyse ole pelkästään itse aineesta tai tekemisestä johon ollaan koukussa, vaan tunteista. Ja usein hyvin hyvin synkistä sellaisista.

Isäni pahoitteli minulle joku päivä, miten hän ei ole aina osannut suhtautua ongelmaani oikein ja miten hän on omasta mielestään sanonut loukkaaviakin asioita. Yritin lohduttaa häntä sillä, ettei hän ikinä pystyisi loukkaamaan tai sanomaan mitään niin pahasti, ettenkö olisi sitä itseltäni kuullut inhottavammin ja raaemmin monesti vuosien aikana. Olen ollut ruma, oksettava, ällöttävä, epämiellyttävä, tyhmä, idiootti, vastenmielinen, parempi kuolleena, näkymätön, ihminen jonka seuraa kukaan ei kaipaa, ihminen jota kaikki vihaavat, ihminen jota ketään ei kaipaa, surkea, lihava, lahjaton ja laiska.

Olen varmasti edelleenkin ajoittain tyhmä ja laiska ja idioottikin, mutten 100% varmasti ole parempi kuolleena.

Itsesääliä vaiko kenties kuitenkin surutyötä?

Suomalaisuuteen on sisäänrakennettuna ajatus siitä, että traumaattisten asioiden ja ikävien tapahtumien käsittely ja niiden aiheuttamista se...