torstai 27. heinäkuuta 2017

Salarakas

Olen miettinyt paljon miten voisin kuvailla peliriippuvuutta. Peliriippuvuus on niin nuori diagnoosi, että ihmisten on hankala ymmärtää sitä. Tai no, ihmiset toki jollain lailla ymmärtävät liiallisen pelaamisen, mutta lieveilmiöt- olennaiset sivuoireet jäävät ymmärrystä vaille.

Yritän selittää omasta näkökulmastani asiaa. Mielestäni peliriippuvuus on hyvin lähellä anoreksiaa. Riippuvuus pysyy usein salassa pitkään, koska itse riippuvainen hallitsee täydellisesti kaksoiselämän (versus alkoholi tai huumeet). Peliriippuvainen kykenee hyvinkin pitkään pyörittämään tuhoisaa kuviota ja jotta hän saa pidettyä kiinni omasta tuhoisasta käyttäytymisestään, hänen on opeteltava valehtelemaan mestarillisesti. Niin kuin syömishäiriöisetkin. On osattava esittää oikeassa paikassa oikeita asioita, jotta saa rauhassa jatkaa pimeää elämäänsä poissa ihmisten katseilta. Alkoholin ja huumeiden kanssa tälläinen toiminta on vaikeampaa (toki olen kuullut niistäkin tapauksista, jossa kossupullo aamulla ennen töitä on auttanut läpi työpäivän, eikä kukaan ole huomannut mitään).
Ehkä onkin kyse siis siitä- oli riippuvuus mikä tahansa- että ihminen pyrkii kynsin ja hampain pitämään kiinni vihaamastaan ja rakastamastaan riippuvuudesta ja näin ollen olemaan paljastumatta.

Olen miettinyt paljon, että miksi pystyin lopettamaan nyt. Mitä tapahtui melkeinpä vuosi sitten päässäni? Miten pääsin eroon asiasta joka oli maanisesti vaivannut minua koko aikuisikäni; reilusti yli kymmenen vuotta? Miksi olin valmis päästämään irti ja paljastumaan?

Syitä on monia, yhtenä suurimmista mieheni, lapseni, perheeni ja lähipiirini.

Mutta suurin syy on se, että minä_en_enää_jaksanut. Jos totaaliseen henkiseen väsymykseen voisi kuolla, olisin heittänyt henkeni spontaanisti jo kauan aikaa sitten. Olin niin totaalisen väsynyt, henkisesti täysin kuihtunut ja ahdistunut, että luovuin salaisuudestani ilman pyristelyjä. Jos riippuvuus joskus oli ollut salarakkaani, siitä oli vuosien saatossa tullut ahdistava vainoaja, joka ei ymmärtänyt että meidän juttumme oli ohi. Päästin siis ilomielin irti tuosta kiusanhengestä.

Tuntuu oudolta, miten jokin asia on ollut elämässäni läsnä melkeinpä aina ja tänään en edes muista miltä se tuntui. En muista koska viimeksi olisin miettinyt pelaamista muussa kuin negativiisessa mielessä. En pysty kuvittelemaankaan tilannetta, jossa löytäisin itseni nettikasinolta pelaamasta, tilipäivän kunniaksi. Ja toisaalta- pystyn valitettavan hyvin muistamaan itseni nettikasinolla tilipäivän kunniaksi. Siksi en koskaan ikinä milloinkaan ota mitään riskiä tämän salarakkaani kanssa. Johonkinhan minä hänessä joskus ihastuin.

Elämä on nykyään tavallista. Arkista. Noudattaa samaa kaavaa. Tylsähköä. Ja niin totaalisen ihanaa. Yllätyksetöntä. Rentoa. Ja niin täydellistä. Eilen oli hyvä olla, viikko sitten oli hyvä olla ja kuukauden päästäkin on hyvä olla. Se ei tarkoita etteikö minunkin päivittäinen elämäni olisi välillä täynnä pettymyksiä, epäonnistumisia, surua ja ärsytystä. Mutta kuinka hyvältä se tuntuukaan. Minun elämäni.

tiistai 18. heinäkuuta 2017

Onnea on.

On pitänyt jo hetken kirjoittaa onnesta. Onnesta, tyytyväisyydestä, mielenrauhasta. Usein sanat vaan hakee uomiaan, ajatukset järjestystä.

Luin (ihanan) Maaret Kallion ajatuksia kesälomasta (mun mielestä ihanan ja seesteisen- miehen mielestä ärsyttävän lässyttäjän). Kirjoituksen pointti oli siinä, miten kesälomaa suoritetaan; kaikkea pitää tehdä KUN NYT OLLAAN LOMALLA ja kaiken pitää olla super-erikoista. Kallio kysyikin kirjoituksensa lopussa: mitä jos tämä hetki riittäisi? Mitä jos olemassaolo riittäisi.

Niin. Mitäpä jos.

Oon löytänyt sisälleni sellaisen rauhan, että joskus jopa itseä vähän naurattaa. Onnen pienistä asioista. Elämästä. Siitä etten saanut riistettyä elämää itseltäni. Siitä ettei mun tarvitse enää koskaan valehdella. Voisin listata tuhat täysin arkipäiväistä asiaa, joista mä oon onnellinen joka päivä. Asioita, joita moni pitää itsestään selvänä.

Puhuin tänään isän kanssa automatkalla. Isä sanoi, että elämä ja ajatukset on muuttuneet paljon. Että jos ennen oli kateellinen jonkun uudesta autosta, niin nykyään on "kateellinen" mielenrauhasta ja siitä että jonkun lapsilla on kaikki hyvin. Tai kateellinen on ehkä väärä sana. Arvostaa. Arvostaa niitä asioita aivan uusissa sfääreissä.

Muistan miten vuosikaudet olin kateellinen siitä, miten "normaalien" ihmisten ei tarvitse pelätä joka päivä. Ja nyt mä elän sitä "normaalien" ihmisten elämää. Edelleenkin pelkää tulevaa oikeudenkäyntiä ja seuraamuksia, mutta kun se on ohi, se on ohi. Piste. Sitten se pienikin jokapäiväinen pelko on poissa.

Älkää ymmärtäkö väärin. Mulla on edelleenkin haaveita elämässä. Myös materialistisia haaveita. Ja mua edelleenkin vituttaa päivittäin jokin asia. Mutta silti joka ikinen päivä olen kiitollinen siitä, ettei mun elämä ole enää koskaan pimeää. Se ei enää koskaan ole yhdenkään pelin sanelemaa pimeää kaksoiselämää, jossa paljastuminen on aina nurkan takana. 

Normaalia elämää elävän ihmisen voi olla vaikea kuvitella, mitä kaikkea voi elämässään pelätä. No, näitähän riittää:

-postia
-puhelinsoittoja
-sitä, että joku käyttää puhelimesi nettiä ja näkee sivuhistorian
-sitä että henkilö X puhuu henkilön A,B,C,D,E,F...... kanssa ja valheet nro.1-1 00 000 paljastuu
-sitä, että puoliso käy verkkopankissa tai automaatilla
Jne...

Kun katsotte ylläolevaa listaa, niin huomaatte, että moni ylläolevista on aika jokapäiväisiä asioita. Se tarkoittaa siis sitä, että joka helvetin päivä maanantaista perjantaihin (ja osin myös viikonloppuisin) piti pelätä siitä saakka kun aamulla avasi silmänsä, siihen saakka kun sulki silmänsä. 

Siksi voin täydellä, avoimella ja puhtaalla sydämellä sanoa, etten ole vielä koskaan elämässäni ollut näin.... rauhallinen. Onni muodostaa monista asioista ja tärkeimpänä pidän mielenrauhaa. Asiaa, jonka kanssa olen elänyt koko kuluvan vuoden. Asiaa, jota kukaan ei koskaan voi ottaa minulta pois. 

Minä tiedän, että siellä ruudun toisella puolella on joku, joka pelkää tällä hetkellä asioita, joista kirjoitin. Ja taas kerran totean: lopeta elämäsi tuhoaminen. Tee se tänään. Hae apua ja ala rakastamaan itseäsi.

Ja lopuksi: onnea on oikeasti olla elossa. Vaikka olisit vielä aktiivinenkin riippuvainen, niin ole onnellinen edes siitä, että olet elossa. Kuolleena ei kukaan pysty muuttamaan enää mitään.

Ps. Viikonloppuna sain äidiltäni viestin, jossa oli lause "oot huipputyyppi". Viesti liittyi asioihin joita olin tehnyt, kun perheeni oli yöpynyt vanhempieni luona. Minä, vanhempani sataan kertaan pettänyt katala valehtelija ja uhkapeluri. "Huipputyyppi". Niin mä taidan parhaimmillani ja terveenä olla. Sillä ajatuksella elämää eteenpäin.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Mielen kiemuroista

Olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten kummallinen ihmisen mieli on. Taas se pentele pääsi kuitenkin yllättämään takavasemmalta.

Katsoin viime yönä Netflixistä suosikkisarjaani melkein kolmeen saakka yöllä. Kyseessä on aivan ehdoton suosikkini, joten jakso toisensa jälkeen hurahti kuin vettä vaan. Täysin normaalia, eikö?

Aamulla kun heräsin, mies oli jo herännyt lapsen kanssa. Herään lapsen kanssa n.360 päivää vuodessa, tänä aamuna nukuin. Koko aamupäivän olo oli sanoinkuvaamattoman ahdistunut. Sanoin miehellekin asiasta- kuin minulla olisi ollut suunnattoman huono omatunto jostain. Jostain mitä en ole tehnyt.

En ymmärtänyt asiaa ollenkaan ja suoraan sanottuna olo alkoi olemaan jo aika kaamea. Kunnes ymmärsin. Aivoni assosioivat Netflix-valvomisen aikaan, jolloin koko perhe nukkui ja minä pelasin. Vaikken siis ollut tehnyt mitään- muuta kuin katsonut televisiota- aivoni heittivät minut tunteeseen, joka minulla oli, kun olin pelannut aamun pikkutunneille. Ja sanomattakin selvää- hävinnyt.

Täytyy taas ihmetellä, näillä uusilla aivoillani, että miten kummassa kroppani on selviytynyt vuosien ahdistustilasta. Jo tämän aamun huono omatunto sai oloni täysin raiteiltaan. Miten ihmeessä olen vuosikausia jaksanut tuota oloa? Hatunnosto; tavallaan.

Ehkä tämä on taas uuden ohjelmoinnin paikka. Että vaikka ne rutiinit ovat pitäneet minut tässä elämässä kiinni, niin yksi Netflixin parissa valvottu yö ei tee ihmisestä huonoa. Että normaaliin elämään kuuluu joskus valvoa ja nukkua pitkään. En tiedä kuulostaako tämä täysin järjettömältä, mutta ehkä joku entinen peluri ymmärtää?

Olisi mielenkiintoista kuulla, mikä saa sinut palaamaan niihin huonoihin oloihin? Mikä saa tuntemaan huonoa omatuntoa syyttä? Kommenttiboksi on vapaa.

Hyvää kesäistä viikonloppua kaikille!

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Aurinko ei välitä

Kun oikein käpertyy omaan tuskalliseen häpeän ja epäonnistumisen tunteeseensa ja näkee peilistä pelkkää kuvottavaa ihmisjätettä, sitä voi kuvitella, että koko maailma loppuu. Mutta mielenkiintoinen fakta, jonka olen huomannut viimeisen vuoden aikana on, että aurinko ei välitä. Se ei välitä siitä, oletko pelannut naapurin koiran rahat tai hävinnyt tuhansia. Se nousee joka aamu.

Ihanaa huomista kaikille. Olkoon se taas yksi pelaamaton päivä tai ensimmäinen pelaamaton päivä lisää.

-J-

Avunhuutoja

Luen paljon. Itseasiassa luen kokoajan. Selaan päivittäin huvikseni mm. Vauva.fi-palstaa (en siis lue tieteellistä tekstiä päivittäin :D). Vaikkakin luen palstaa huvikseni, olen surukseni ja kauhukseni törmännyt nykyään keskustelun avauksiin, joissa pyydetään apua peliongelmaan.

"Uskallanko kertoa miehelleni"
"Miten pääsen eroon pelaamisesta"
"Auttakaa"

Tänään minulla on rauha (edelleenkin painotan, että olen vastaamassa oikeudessa teoistani lähitulevaisuudessa ja SE asia ahdistaa ja pelottaa; tietenkin). Mutta rauha. Se minulla on päivittäisessä elämässäni. Olen tullut jo niin pitkän matkan elämässäni pelaamattomuuden kanssa, että on jopa viikkoja etten mieti koko ongelman olemassaoloa. Enkä ainakaan itse pelaamista. Mutta siitä rauhasta: se on saavutettavissa.

Minä tunnen sen tuskan sanoinkuvaamattoman selkeästi. Minä tunnen sen ahdistuksen, paniikin ja pelon, kun on selkä seinää vasten. Kun kaikki valheet on käytetty ja paljastuminen on minuuttien päässä. Minä tiedän, miltä juuri sinusta tuntuu, kun tapailet tietokoneen tai kännykän näytölle kysymystä: uskallanko kertoa miehelleni?

Uskallat. Ja sinun pitää. Jollekin läheiselle.

Olen sanonut tämän useasti ja sanon taas: oman kokemukseni perusteella, kukaan ei selviä riippuvuudesta yksin. On mahdotonta päästä salailusta, jota koko riippuvuus on, uudella salailulla. Miten salaat ponnistelusi parantumisesi eteen, jos olet salannut alkuperäisen ongelman? Se on mahdotonta. Minä en voi luvata, että vastaanotto on suotuisa- voi jopa olla että menetät kyseisen ihmissuhteesi. Mutta se riski on vain otettava. Piste. Koska ilman sitä riskiä tulet ennen pitkää menettämään tärkeimmän ihmissuhteesi- itsesi.

Jos olet jo pisteessä jossa pyydät apua internetin keskustelupalstalta, sinun on ymmärrettävä, ettet pysty kontrolloimaan ongelmaasi. Ja vaikka pysyisit tällä hetkellä vielä jotenkin "pinnalla", se tilanne ei tule jatkumaan. Ongelmapelaaja ei tule koskaan pelaamaan vähän. Ongelmapelaaja pelaa kaiken. Ja kaikella tarkoitan kaikkea. Jos et nyt pysäytä pyörää, tulet pelaamaan rahasi, läheistesi rahat, kotisi, luottotietosi, mahdollisesti henkesi.

Kerro tänään. Huomenna ei ole enää pelättävää.

Siitä rauhasta... tänään on aivan tavallinen tiistai. Huomenna aivan tavallinen keskiviikko. Posti kulkee, puhelin soi. Postia ei tarvitse piilotella, puhelimeen uskaltaa vastata. Tilillä on edelleenkin se raha, joka siellä kuuluukin olla. Olen päivä päivältä kasvattanut ihmisten luottamusta minuun ja ennen kaikkea luottamusta itse itseäni kohtaan. Suustani ei lipsahda valheita eikä minun tarvitse enää valehdella. Elämä on tässä, eikä jonkun hämärän verhon takana.

Elämä tuntuu. Enemmän kuin vuosiin.

Hei hei twitter- rakennetaan parempaa tulevaisuutta jossain muualla

Haluan avata nyt syitä sille, miksi koen, että Twitter alustana ei enää palvele sitä työtä, jota haluan tehdä rahapeliasioiden paris...